Iso maha?

Monilta olen kuullut jo viikkoja sitten, että onpa sulla iso maha. Olen kuitannut kommentit nauraen, että kait sieltä syntyy joku jättiläinen. Maha on ihan virallisestikin iso, tai ainakin sf-mitta oli keskikäyrän yläpuolella neuvolassa kolmisen viikkoa sitten. Nyt tämä mahakommentointi on kuitenkin alkanut minua häiritsemään. Varsinkin nyt viikon sisään on ollut eri tilaisuuksia, joissa on ollut supermamoja (useita lapsia itsellään) paikalla ja olen useamman suusta kuullut, että onko teille tulossa kaksoset ja että onpa iso maha viikkoihin nähden.

Onko mahani tosiaan epänormaalin iso?! Ja mitä se tarkoittaa? Kohtuni on vielä taaksepäin kallistunut, joten miksi maha on niin iso? Tuollainen kommentointi alkaa herkästi mietityttämään tällaista ensiodottajaa (varsinkin hysteeristä sellaista), joten onko se ihan välttämätöntä!? Olen pohtinut, että ehkä tuo mahan koko voi selittää kovia kipujani. Jos ne ovatkin tulleet näin aikaisin juuri siksi, että maha on kasvanut isoksi aikaisin. En tiedä. Onneksi minulla on neuvolalääkäri maanantaina, niin pääsen kyselemään mieltä askarruttavista asioista.

Häpyluukipuja on ollut edelleen, mutta nyt on ehkä hieman parempi jakso menossa. Lenkit on kyllä lenkkeilty, mutta normaali kävely on ollut astetta helpompaa. En enää edes odota/toivo, että ne kokonaan poistuisivat ja pääsisin taas lenkille. Näin ainakin monet samasta vaivasta kärsineet ovat sanoneet. Ei voi mitään. Täytyy yrittää keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikkua.

Kävin tällä viikolla jo toisen kerran sokerirasitustestissä (suvussa rasitetta) raskauden aikana. Tulokset olivat jälleen erinomaiset. Hyvä niin. Jännä juttu, että monet inhoavat sitä testiä ja suhtautuvat siihen todella negatiivisesti. Monet eivät kait pidä siitä siksi, että testissä juotava litku on heidän mielestään pahanmakuista. Minä taas itseasiassa pidän siitä. Se maistuu ihan Juissin sekamehulta, paitsi että triplasti makeammalta. Nam!

Olin vaatekutsuilla viikonloppuja ja ostin ensimmäiset vauvanvaatteet. Pienet housut ja potkupuvun. Tänään hain netissä äitiysavustusta (pakkauksen) ja lapsilisää. Näin pitkällä me jo ollaan. Uskomatonta ja outoa.

Ystäväpiirissäni muuten kaikki ovat raskaana tai juuri saaneet lapsen. Osa jo toisella kierroksella, mutta monet vasta ensimmäisellä. Melkein kaikilla on omien kertomuksiensa mukaan tärpännyt heti. Kaikki ovat ylpeyttä äänessään tuoneet heti plussauutisen kerrottuaan esiin, että kuinka ensimmäisestä tai toisesta kerrasta tärppäsi. Monet ovat kysyneet myös minulta suoraan, kuinka kauan yritimme. Kiusallista! Vastaukseni ovat olleet ympäripyöreitä. Minä itse haluan valita henkilöt keille kerron ongelmistamme, eikä niin että ihmiset tunkeilevilla kysymyksillä pakottavat niistä kertomaan. Miksi naisten ylipäätään pitää kilpailla keskenään, kuinka nopeasti lapsi on saatu alulle? Mitä se helvetti kuuluu kenellekään kuinka kauan peittoja heiluttelimme ennen kuin tulosta syntyi ja ylipäätään, että sitä ei syntynyt kuin yhden kerran ja sekin johti itkuun. Miten tuollaiset heti raskaaksi ensimmäisestä kerrasta -jutut edelleen korvantavatkin sisintäni? Miksi edes välittän niistä? Olen vilpittömän onnellinen aina, kun pitkään raskautta toivoneet plussaavat, mutta tuo toinen ääripää saa vaan jotain läikähtämään sisälläni. Edelleen. 

Toinen juttu, että nyt jo, vaikka edes ensimmäistä ei ole vielä saatu pihalle, niin useat jo kyselevät, koska toinen. WTF? Ensinnäkin yksityisasia ja toisekseen saitaisiinko kiitos nauttia ensimmäisestä ennen kuin taas palaamme siihen pettymysten, epätoivon ja toivon vuoristorataan. Ihmiset, eikö ne mitään ajattele!

Rakenneultraa ja kipuja

Viime viikolla oli huikean jännittävä rakenneultra. Se meni kaikin puolin hyvin ja oli ihana nähdä pikkuista pitkästä aikaa (viimeksi nt-ultrassa vko 12). Kätilö ei juurikaan kommentoinut mistään muuta kuin, että kaikki näytti normaalilta. Ihanaa, kaikki siis ok so far. Sukupuoli varmistui pojaksi, mikä oli ollut meillä tiedossa ihan ensimmäisistä ultrista saakka. Meidän pieni poikamme <3

Nyt on ollut pari kolme (tai ehkä neljä) viikkoa sellaisia, että en ole juurikaan päässyt lenkkeilemään. Se ei vaan useimmiten tunnu hyvältä (häpyluuliitoskipua tai vatsaan tuntuu ikävältä) ja joudun palaamaan takaisin/tekemään lyhyemmän lenkin. Tämä on hiukan ahdistavaa, sillä liikunta on minulle henkireikä ja ihan välttämätön osa arkeani. Työpäivän jälkeen illat ovatkin siis kuluneet hyvin pitkälti sohvalla leväten ja pieniä käpyttelylenkkejä tehden.  Mieli kaipaisi enemmän ulos ja luontoon. Pakko kuitenkin kuunnella tuntemuksia ja mennä niiden mukaan.

Häpyluuliitoskipua on ollut enemmän ja vähemmän viime aikoina. Toissapäivänä esimerkiksi ko.liitoskohta oli niin kipeä, että en pystynyt illalla kävelemään yhtään. Kävelemään siis edes kotona. Aina, kun oikea jalkani nousi lattiasta, jouduin äännähtämään kivusta, niin paljon se vihloi/sattui. Tiedostan häpyluuliitoksen kivun useimpina päivinä, mutta ei se vielä noin pahaksi ole aikaisemmin yltynyt. Aikaisemmin se on estänyt minua lenkkeilemästä, mutta nyt se esti minua kävelemästä.

Eilen olin neuvolassa ja kysyin siellä tuosta häpyluulitoskivusta ja siitä, onko se normaalia tässä raskauden vaiheessa. Neuvolatäti sanoi, että yleensä se tulee vasta myöhemmin, mutta voi joillakin tulla myös tässä vaiheessa (väärä vastaus hysteerikolle). Great, ei helpottanut oloa. Heti tulee mieleen, että ei kai paikat vielä ole avautumassa tms. Pakko uskoa, että se on normaalia ja kuuluu asiaan.

Sattui muuten omituinen juttu neuvolassa. Juteltiin siinä niitä näitä, kun yhtäkkiä maistoin veren maun suussani. Nousin ja menin lavuaarille katsomaan peilistä tuleeko nenästäni verta. Tuli ja paljon. Sitä tuli ihan virtanaan ja se oli puhdasta verta. Niin outoa, mitä raskaus voikaan kropalle tehdä. Minulla ei ole ikinä edes lapsena tullut verta nenästä. Raskaana olevilla kuulemma tuollaista voi sattua limakalvojen kuivuudesta johtuen (tai jostain muusta sellaisesta). Mitähän kaikkea tässä vielä voi odottaa?!

Osittain tuosta nenäverenvuodosta johtuen mittasimme hemoglobiinin, joka oli 120. Se on laskenut muistaakseni 143:sta jo noin paljon ja lähiaikoina se voi laskea vieläkin (veri laimenee). Arvoa tullaan jatkossa seuraamaan ja jossain vaiheessa on varmaan mietittävä rautalisien syömistä. Toivottavasti ei tarvitsisi niitä aloittaa. Ne kuulemma tukkii mahan ja sitä en missään nimessä haluaisi, maha kun on muutenkin kovalla näin raskaana. Täytyy yrittää ruokavalion kautta parantaa tuota arvoa.Neuvolassa oli muuten kaikki ok. Sydänäänet ja liikkeet hyvät. Verenpaine pysynyt samana, mutta painoa oli tullut yhteensä viitisen kiloa lisää raskauden alusta. Mielestäni ihan ok, eikä neuvolatätikään kommentoinut sitä mitenkään.

Pikku hiljaa pelot alkavat hellittää. Edelleen kuitenkin raskaus tuntuu ihan utopistiselta. Vaikka maha on jo iso ja vauva potkii, niin silti sitä vaan on vaikea uskoa, että siellä oikeasti asustaa meidän pieni poikamme. Jo nelisen kuukauden kuluttua hän voi olla täällä ja siten meidän suurin haaveemme voi toteutua. Se haave, jonka vuoksi olen tuhannet itkut itkenyt ja jonka vuoksi sydämeni on ollut tuskasta vereslihalla.

Lisbet rv 22+ 


 

Monotusta ohimoon

Tämä viikko on ollut hyvin hektinen ja kiireinen töiden puolesta. Mieskin on ollut paljon reissussa ja siten viikko on ollut myös ikävän täyttämä. Mies yllätti minut iloisesti pari päivää sitten reissusta kotiin tullessaan tuomalla minulle tuliaisina kolmen kaverin valkosuklaa-vadelma -jäätelöä (suosikkiani) ja vauva-lehden. Mun ihana mies! Minulla ei ole käynyt edes mielessä alan lehtien ostaminen, sillä en vaan ole ajatellut niiden olevan ajankohtaisia. Nyt kuitenkin olen lukenut lehteä innolla. Tuskin minusta kuitenkaan lehden vakio-ostajaa tulee. Ainakaan vielä.

Illalla menimme aikaisin sänkyyn ja mies pisti päänsä vatsalleni: Näin hän tekee usein ja kuuntelee mahasta kuuluvia ääniä ja juttelee vauvalle. Pian hän sai potkun suoraan ohimoonsa. Vauva selkeästi halusi viestittää, että "pois isi häiritsemästä ja anna mun nukkua". Mikä ihana hetki.

Tällä viikolla selkeitä ja voimakkaita potkuja on tuntunut useamman kerran käteen. En tiennyt, että se näin aikaisin on jo mahdollista. Luulin, että vasta lähempänä viimeistä raskausneljännestä potkut tuntuvat myös ulospäin.

Tosiaan tämä viikko on ollut hyvin raskas töissä. Todella kiireinen ja en ole juuri muuta ehtinyt, kun juosta kokouksesta toiseen. Ylityötunteja on kertynyt kuusi pelkästään tällä viikolla. Vatsa on ollut outo nyt muutaman päivän. Sellainen pinkeä pallo ja minusta on tuntunut kuin sitä pitäisi kannatella kävellessä. Luulin, että se on ihan normaalia. Eilen sitten googletin asiaa ja sieltä löytyi useitakin keskusteluja aiheesta. Monet kertoivat levon auttavan asiaan ja monet olivat jopa olleet saikulla asian takia. Sitä en tiedä tekivätkö he fyysistä vai henkistä työtä. Aika huolestuttaviakin kommentteja siellä oli tyyliin "se on supistelua", mutta tiedä sitten (googlettaminen on aina tosi järkevää, varsinkin jos haluaa huolestuttaa itseään). Tulin joka tapauksessa siihen lopputulokseen, että ehkä minun kannattaisi yrittää höllätä tahtia hieman työpaikalla.Ylitöitä en tee ainakaan enää yhtään.

Viime viikonloppuisten liitoskipujen (?) ja nyt tämän mahan pinkeyden myötä olen herännyt ajattelemaan, että mitä jos en pystykään olemaan loppuun asti töissä. Olen koko ajan ajatellut, että saikkuja ei tule ja loppuun asti tulen työskentelemään. Mutta sehän ei ole minusta kiinni ollenkaan. Tässä voi tapahtua mitä vain ja koeputkilapsiin liittyy esim. ennenaikaisuuden riski. Olen ollut todella tunnollinen työntekijä ja usein olen sivuuttanut oman hyvinvointini työn takia ja joustanut monissa asioissa, joissa ei tarvitsisi. Nyt kuitenkin täytyy oikeasti ajatella omaa ja vauvan hyvinvointia. Minun pitää pystyä sanomaan tarvittaessa esimiehelleni, että en pysty enää samaa tahtia työskentelemään ja työtäni pitää keventää. Se tulee olemaan vaikeaa, mutta pakko se on tehdä, jos tarve vaatii. Täytyy kiinnittää myös entistä enemmän huomiota lepäämiseen ja rauhoittumiseen myös työajan ulkopuolella. Ainakin mies saa tehdä (vieläkin) enemmän kotitöitä kuin ennen ;).

Näihin tunnelmiin jään nauttimaan tästä sateisesta päivästä ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään.


Lisbet 19+3

Potkut

Ensimmäiset potkut tuntuivat pari viikkoa siten perjantaina (rv 16+1). Jo viikkoa aikaisemmin tunsin kuplivaa tunnetta usein iltaisin sängyssä maatessani, ja mietin voisivatko ne olla niitä. Mutta tuona perjantaina ei ollut enää epäselvyyttä, oliko vai eikö. Niin selkeitä "muksautuksia" sain mahaani luennolla istuessani. Tuon perjantain jälkeen niitä on tuntunut joka päivä ja ne ovat olleet hyvin hentoja. Joinain päivinä on tullut vain muutama muksautus, ja pankiikkihan heti on nostanut päätään, että miksi ei enää tunnukaan mitään.

Nyt viikonlopun aikana potkut ovat alkaneet voimistua. Vauvan voimat selkeästi kasvavat :). Potkut yleensä ottaen ovat todella loistava juttu (paitsi silloin kun niitä tulee harvakseltaan), sillä ne rauhoittavat mieltä hurjasti, kun joka hetki ei tarvitse miettiä, onko vauva elossa vai ei.

Viikonloppuna olimme vanhempieni luona käymässä. Äitini on hurjan innoissaan tulevasta lapsenlapsesta ja hän on ostanut vauvanvaatteita jo paljon. Koskahan itse pystyn menemään shoppailemaan vauvan vaatteita ja -tarvikkeita?! Tuntuu, että en vielä aikoihin. Muistan kuinka edellisessä raskaudessani sydämeni oli pakahtua rakkaudesta sitä pientä alkiota kohtaan. Joka päivä sanoin miehelle, että en malta odottaa sitä, että saan hänet syliini. Se rakkauden määrä oli jotain käsittämätöntä. Nyt en tunne mitään. Tottakai haluan tämän lapsen syntyvän enemmän kuin mitään muuta. Olen valmis tekemään sen eteen mitä tahansa, mutta vauva ei ole minulle vielä todellinen, sillä en pysty kuvittelemaan häntä. En pysty näkemään sitä, että hän vielä joskus on sylissäni.

Ehkä se on mielen keino suojautua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Koko ajan ajattelen, että ehkä sitten kun potkut tuntuvat, niin mielikin alkaa elämään mukana odotuksessa. Tai sitten rakenneultran jälkeen. Tai sitten niillä viikoilla, kun vauvalla on jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Tai sitten... Siitä olen varma, että jonain päivänä. Ihan varmasti jossain vaiheessa annan itselleni luvan rakastaa tätä pientä ilman, että joka sekunti pelkään, että menetän hänet.

Viikonloppuna alkoi myös järjettömät kivut oikealla puolella. Ensin tuntui siltä, että oikeanpuoleinen munasarjani olisi ikään kuin paineen alla, mutta sitten kipu alkoi levitä koko oikealle puolelle. Kipu tuntui todella voimakkaana seisomaan noustessa ja  minun oli vaikea kävellä. Vieläkin vähän tekee kipeää. Epäilen, että kysymyksessä olivat liitoskivut. Vai onko oikea termi häpyliitoskivut. En tiedä.

Tuntuu siltä, että kun yhdestä raskausvaivasta pääsee, niin seuraavaa pukkaa. En siinä mielessä valita, että olen itse valmis kestämään minkälaista kipua tahansa ja otan vastaan kaiken mitä tulee vastaan, mutta raskasta on, kun ei tiedä kuuluvatko ne asiaan. Tulee hirveä huoli aina vauvasta, että mitä jos nyt sitä ja tätä. Kai se on sitten tätä kun on ensiodottaja. Varsinkin tällainen lapseton, keskenmenon kokenut ensiodottaja.

Juttelin juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa näistä kivuista ja hän kertoi, että hänelläkin oli ollut todella kivulias raskaus. Hän tsemppasi minua, että hän voi sanoa nyt vauvan saaneena, että ne kaikki kivut olivat vauvan arvoisia, vaikka odottaessa ei siltä tuntunut. Hän tuli raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä. Tuohon kilpistyy meidän ajatusmaailmojemme erot. Minä en ajattele, etteivätkö nämä kivut olisi kaiken sen arvoista. Minä tiedän sen, että mitä kipuja ikinä tähän raskauteen liittyisikään, kaikki ne ovat vauvan arvoisia. Minä olen valmis kestämään mitä tahansa. Siinä me lapsettomat eroamme huomattavasti helposti raskaaksi tulleista. Tai ainakin minä eroan. Minä tiedän kuinka kipeää tekee ajatus, että ei ehkä ikinä tule saamaan omaa lasta. Minä olen käynyt niin syvissä vesissä sen ajatuksen kanssa. Minä tiedän, että mitkään tämän maailman fyysiset kivut eivät ole kovempia kuin se henkinen kipu, miltä ajatus loppuelämästä ilman omaa lasta tuntuu. 
 
Maha muuten on ottanut viikon sisään todella ison spurtin. Oikeasti näytän jo odottajalta. Kuinka outoa se on, että ihmiset tulevat kyselemään, että milloin vauva syntyy jne. Sitten ne vielä onnittelevat. Tunnen itseni vähän vaivautuneeksi tuollaisissa keskusteluissa. Ja minä kun harvemmin olen mistään vaivautunut..

Tulin hiljattain tässä kaapista ulos raskauteni kanssa. Sen kertomisesta lisää myöhemmin.

Lisbet

Huojennus

Kaikki hyvin. Sydänäänet kuuluivat.

Tutkimukset (neuvolat, ultrat) ovat minulle todella iso henkinen ponnistus. Etukäteen on vaikea nukkua ja asiaa täytyy prosessoida (mielikuvaharjoittelu) paljon ennen h-hetkeä. Olin taas aivan hermona ennen tutkimuspöydälle menemistä. Sen jälkeen, kun neuvolatäti sai sydänäänet kuuluviin, minun täytyi vielä monta kertaa kysyä, että ovatko ne varmasti vauvan äänet. Vai kenties minun sykkeeni. Neuvolatäti oli ihan varma, että ne olivat vauvan. Tämän kuultuani minä tietenkin itkin. Ja vuolaasti siitä huojennuksen tunteesta, joka valtasi minut sillä hetkellä. En yhtään tykkää itkeä muiden edessä, mutta toisaalta siihen alkaa jo vähän tottua, sillä niin monet kyyneleet olen kyynelehtinyt usean eri hoitohenkilön edessä tämän lapsettomuusprosessin aikana.

Itkemiseni oli hyvä aasinsilta pelkoihini ja huoliini. Kerroin, että en yhtään osaa ajatella, että meille olisi vauva tulossa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. En pysty näkemään sitä hetkeä, että meillä oikeasti olisi lapsi jo puolen vuoden päästä. Neuvolatäti oli hyvin empaattinen ja ymmärtäväinen ja kysyi, haluaisinko mennä esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Täytyy miettiä sitä asiaa. Jotenkin tämä arki on nyt vain niin haasteellista töiden sumplimisen kanssa (kiire), että en tiedä pystynkö ajallisesti sellaiseen sitoutumaan.

Ehkä nyt odottelen vielä hetken esim. potkuja, ja katson alkaako asia konkretisoitua enemmän sen jälkeen. Toivottavasti mielikin rauhoittuu sitten. Toivottavasti.

 

Jännitys

Ihan kohta on taas rutiinineuvolakäynti. Ja mua jännittää ihan yhtä paljon kuin joka kerralla aikaisemminkin. Neljä viikkoa edellisestä kerrasta, kun vauvan tilasta on saatu elonmerkkejä (nt-ultra) ja tässähän välissä on voinut tapahtua vaikka mitä.

Kuinka taas kerran pystyn nousemaan siihen tutkimuspöydälle.

Onpa siitä kulunut aikaa..

..kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ja toisaalta ei niin mitään.

Ensimmäisen verenvuodon jälkeen, tuli myös toisen kerran verta. Huomasin tämän heti töihin tullessani ja saman tien lähdin itkien kotiin. Ajattelin mielessäni, että jos kerran vuodosta selvisin, en enää toistamiseen selviä säikähdyksellä. Ja taas lähdimme miehen kanssa ultraan. Ja lopputulos oli, että kaikki oli kunnossa eikä selittävää tekijää löytynyt tälläkään kertaa. 

Molemmissa verenvuotoultrissa saimme ajan klinikkamme lääkärille, joka ei ollut omamme. Jälkimmäisellä kerralla tämä lääkäri oli jopa vielä tylympi kuin ensimmäisellä kerralla, ja suurin piirtein syyllisti meitä, kun tulimme, vaikka kaikki on hyvin. Hän selitti, että verta nyt vaan voi vuodella aina silloin tällöin. Todella tympeä lääkäri. Lapsettomuusklinikalla töissä eikä ymmärrä, että me emme ole tavallisia odottajia! Enkä usko, että hirveästi poikkean edes muista lapsettomista odottajista (eikö ole hyvä termi?). Ihmettelen sitä, että kun maksamme sen 130€/kerta 10 minuutin ajasta, niin luulisi, että he ovat vain tyytyväisiä. Emme myöskään vieneet keneltäkään "oikeasti aikaa tarvitsevalta" aikaa, sillä ko. lääkärillä oli tyhjää ja tuskin se siitä olisi mihinkään täyttynytkään niin lyhyessä ajassa. Useita tuhansia euroja klinikalle rahaa syytäneenä todellakin odotamme rahallemme vastinetta ja asianmukaista palvelua. No, hänelle toivottavasti meidän ei ikinä enää tarvitse mennä. Olin myös omaan lääkäriimme spostitse yhteydessä ja hän oli todella ymmärtäväinen ja empaattinen. Klinikalla olemme saaneet yleensä loistavaa palvelua eikä minulla muuten ole ollut mitään valitettavaa.

Sen koommin verta ei ole tullut. Toivon, ettei tulekaan.

13. viikolla meillä oli nt-ultra. Siellä turvotukseksi mitattiin 1,6, kun alle 3 on "normaali". Jotenkin olin kuitenkin tuosta turvotuksesta huolissani ja kyselin kätilöltä, että näkisikö hän lopputulostamme koneelta. Niskaturvotusta ennen otetaan siis verikokeet ja ultran seurauksena saatu niskaturvotus yhdistetään verikokeen tuloksiin, jolloin saadaa riskiluku (vaikka niskaturvotusta ei olisi yhtään, voi riskiluku olla silti suuri verikokeiden perusteella ja toisinpäin). Kätilö kertoi, ettei näe vielä tuloksia, vaan ultran tulokset yhdistetään verikokeiden tuloksiin myöhemmin ja saan tiedon postitse muutaman viikon sisällä. Olin ihan surkeana, että kait se täytyy sitten odotella vain siihen asti. Menin takaisin töihin ja kävi niin, että tämä ihana kätilö soitti minulle vielä samana päivänä ja kertoi, että hän oli nähnyt tuloksemme koneelta ja ne olivat normaalit. Kertoi vielä, että olin näyttänyt niin surkealta, että hänen oli pakko soittaa minulle. Voi, kuinka ihana kätilö. Kiittelin häntä vuolaasti ja kerroin, kuinka kiitollinen olin hänen soitostaan.

Mitään takeita terveestä lapsestahan nuo tulokset eivät anna, mutta tottakai se aina vähän helpottaa. Toisaalta vaikka olisimme saaneet tietää odottavani downia, olisimme silti pitäneet lapsen. En tiedä, oliko tuohon seulontaan osallistuminen ollenkaan järkevää. Jos vielä joskus meille suodaan useampia lapsia, niin kyllä mietin tarkkaan seulontoihin osallistumista. Ne, kun eivät takaa mitään, mutta voivat aiheuttaa vain turhaa huolta.

Pelot ovat edelleen läsnä. En ole kertonut raskaudestani kuin ihan muutamille lähipiirini ihmisille ja koko ajan venytän julkituloa. En vain pysty. Tämä kaikki varmasti kuulostaa täysin naurettavalta jonkun (lue: useampien) korvaan, mutta jos ei ole lapsettomuudesta tai keskenmenoista kärsinyt, ei voi ymmärtää. Ei edes tarvi ymmärtää. 

Meillä on ollut remonttiprojektia nyt monena viikonloppuna peräkkäin. Se on ollut hyvä syy olla käymättä missään ;). Maha alkaa olla jo sen näköinen, että vaikea tätä on enää kauaa pitää salassa.

Ai niin, päätä on särkenyt julmetusti jo viidettä viiikkoa putkeen. Se on vähän ikävämpi raskausoire, kun se haittaa työntekoa aika merkittävästi. No, ainakin pahoinvointi on vähentynyt noin viikko sitten. Toisaalta eilen illalla oli taas kuvotusta, että josko se palailee takaisin aina välillä.

Tällä hetkellä monella bloggaajalla on ivf-hoidot menossa, toivon niin paljon onnistumisia.

Lisbet
rv 15+1

Esimiehelle kertomisesta

Viime viikon maanantaisen verenvuodon ja siitä seuranneen saikkupäivän jälkeen totesin, että minun on pakko kertoa esimiehelleni raskaudestani.

Taustaa sen verran, että olen oikeastaan tässä hiljan vaihtanut työpaikkaa ja olen vielä koeajalla. Itse asiassa mietin pitkään otanko tätä työpaikkaa vastaan juurikin lapsettomuusjuttujen takia, koska työ on todella vastuullista ja minulle osittain aika uutta, joten opeteltavaa on paljon. Minulla on myös alaisia, mikä sekin on uusi rooli minulle. Mietin siis sitä, että tuleeko työpaikan vaihdoksesta liikaa stressiä ja vaikuttaako se mahdollisesti lapsettomuushoitoihimme. Tulin siihen lopputulokseen, että en voi antaa lapsettomuuden määrätä elämästäni enkä voi siihen nojautuen tehdä päätöksiä. Kysyin myös lapsettomuuslääkärimme mielipidettä ja hänkin oli sitä mieltä, että go for it. Jatkoimme lapsettomuushoitoja ihan normaalisti, ja ainakin tällä hetkellä vielä näyttää suht. onnistuneelta tulokselta.

Eli viime tiistaina sitten päätin, että esimiehelle kertominen helpottaisi omaa oloani. Jännittikö minua hänelle kertominen? Ei yhtään. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä minulle tapahtuu tai mitä minusta tämän asian takia tullaan ajattelemaan (heti hankkiutu raskaaksi jne.), sillä niin paljon tätä on toivottu ja monet itkut tämän vuoksi on itketty. Ihan sama myös, vaikka työsuhteeni purettaisiin koeajalla. No, esimieheni otti asian hyvin ja kyseli paljon lapsettomuustaustastamme ja hoidoista. Tosi hyvä mieli jäi kertomisen jälkeen.

Minun olisi ollut paljon helpompi jäädä ed. työstäni äitiyslomalle, sillä en ollut samanlailla "korvaamattomassa" asemassa kuin nyt olen. Se olisi ollut siis huomattavasti helpompaa sekä minulle itselleni että myös työnantajalle. Mutta tämän oli tarkoitus mennä näin ja kaikki asiat järjestyy varmasti.

Eilen kävimme taas ultrassa. Siellä se pieni potkutteli. Oikeasti potki ja heilutteli vartaloaan. Uskomatonta. Jalkojen välissä näytti myös heiluvan jotain ;)

Kaiken tämän viime aikaisten tapahtumien lisäksi minulla todettiin hiiva ja jouduin hakemaan canesten combin apteeksista. En yhtään haluaisi käyttää mitään ylimääräisiä lääkkeitä, mutta kuulemma canestenin pitäisi olla täysin turvallista. Joudun lopettamaan luget tämän takia ja olen vähän ahdistunut siitä. Riittäähän se oma keltarauhashormonituotanto jo!? Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti näiden raskauteen liittyvien huolien takia. Alan olla aika väsynyt.

Vielä kaksi viikkoa ja toivottavasti pääsen edes vähän hengähtämään helpotuksesta.

Kuulumisia

Ehkä vihdoin olisi aika päivittää tätä blogia. Olen ollut niin pahoinvoiva iltaisin (pahoinvointi alkoi kun 7. raskausviikko pyörähti käyntiin), että en ole juurikaan jaksanut keskittyä koneiluun. Viime kerran jälkeen on tapahtunut niin vähän, mutta kuitenkin paljon. Aika matelee edelleen..

Kaksi viikkoa sitten oli ensimmäinen ultra. Menin sinne kuin teuraalle. En voinut kuin itkeä, kun vihdoin pääsimme lääkärin vastaanotolle (pakko kommentoida, että yleensä en itke kovinkaan helposti, mutta tää lapsettomuus on tehnyt musta varsinaisen itkupillin). Niin kovasti pelkäsin, että haaveet taas kaatuisivat. Ne eivät kaatuneet. Siellä oli sykkivä sydän ja koko vastasi viikkoja 7+3, vaikka viikot olivat vasta 7+0. Tästä olin erittäin huojentunut, sillä edellisessä raskaudessa alkio oli muutaman päivän pienempi kuin mitä piti, ja sehän meni kesken. Vaikka sehän ei aina tarkoita mitään, mutta kuitenkin omaa mieltäni huojensi. Ajattelin, että tämä on vahva yksilö.

No, tuon ultran jälkeen pystyin hetken iloitsemaan. Kunnes viime sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä tapahtui jotain kauheaa.

Joudun käymään öisin vessassa muutaman kerran ja jotta en kokonaan heräisi, en ikinä pistä valoja päälle. En myöskään vedä vessaa (too much information ;). Heräsin su-ma välisenä yönä viideltä pissalle ja toimitettuani asiani menin uudelleen nukkumaan. Mies oli myös hereillä, koska hän oli lähdössä aikaisin työreissuun. Pian hän tuli herättämään minua ja sanoi, että pöntössä on verta. MIKÄ SHOKKIHERÄTYS!!! Olin hereillä silmänräpäyksessä ja aivan paniikissa menin katsomaan pönttöä. Ja kyllä, siellä oli verta. Puhdasta verta, ei mitään tuhrua. Vaikea sanoa kuinka paljon sitä oli, ehkä joku ruokalusikallinen. Minä välittömästi aloin pyyhkimään paperilla alapäätäni ja sieltä tuli vielä vähän verta. Itkin ihan hysteerisenä, että taasko tämä viedään meiltä pois. Olin aivan varma, että selvä keskenmeno.

Olin jo hiukan uskonut lapsettomuuslääkärimme ed. keskenmenon jälkeen kertomiin tilastoihin, että tod.näköisyys, että kaksi keskenmenoa tulee putkeen on 1/100. Olen kyllä sitä mieltä, että meillä lapsettomilla tuo tilasto ei pidä paikkaansa. Näitä blogejakin lukiessa melkein jokainen on kokenut keskenmenon ja monet vielä useita. Lääkäri myönsikin tämän ja sanoi, että meillä keskenmenoja aiheuttaa se faktori (jota emme usein edes tiedä), joka aiheuttaa lapsettomuutemme. Keskenmenojen todennäköisyydestä (siis siitä, että lapsettomilla niitä usein on) olisi mielestäni ollut hyvä tietää jo ihan aikojen alussa, kun lapsettomuustutkimukset aloitettiin. Itse ainakin olen sellainen, että haluan kaikki faktat pöytään ja heti.

Mies ei lähtenyt työmatkalle. Heti kun kello löi 7 aloin soittelemaan pääkaupunkiseudun gynekologeja. Ei missään vapaita aikoja. Kun klo tuli 8 soitin omalle klinikallemme ja sieltä onneksi löytyi aika. Tosin ei omalle lääkärillemme. Koko aamun minulla tuli rusehtavaa tuhrua. Vihdoin ennen klo 11 pääsimme vastaanotolle. Huom. aika siihen asti tuntui todella pitkältä. Siihen astinen raskausaika vain vilisi silmissäni, kun kävin pöydälle makaamaa, olin niin varma, että kohta kuulen, että raskaus on keskeytynyt ja tervemenoa tyhjennykseen.

Ultrassa kuitenkin todettiin kaiken olevan hyvin ja mitään selittävää tekijää vuodolle lääkäri ei osannut antaa. Jätin soittopyynnön vielä omalle lääkärillemme ja hänen kanssaan sovittiin, että lisään vähän lugesteronannosta 100mg:sta 200mg:aan (minulla on todettu alhainen prog.arvo 28 seitsemän päivää ovulaatiosta). Koko päivän tuhrutteli, mutta nyt ei ole maanantain jälkeen tullut mitään. 

Tuntuu taas tosi kurjalta ja pelottavalta. Vessassakäynnit ovat kauheita. Yölläkin pakko pistää aina valot päälle ja tarkastaa miltä alakerrassa näyttää. Menettämisen pelko on läsnä koko ajan. Olin jo niin varma, että menetimme tämän pienen jo, enkä pysty sanoin kuvailemaan sitä tuskan ja surun tunnetta. Se oli niin raastavaa. En yksinkertaisesti pysty enää luopumaan tästä.

Esimiehellekin jouduin jo kertomaan tästä maanantaisen saikun takia. Siitä postaus myöhemmin.

Rukoilen useita kertoja päivässä, että saisimme pitää tämän. Rukous helpottaa.

Varhaisultra

Tänään sain vihdoin varattua ultran, koska klinikat ovat olleet kiinni. Olisin halunnut sen jo tälle viikolle, mutta kätilö oli sitä mieltä, että vasta ensi viikolla kannattaa tulla, että syke varmasti näkyy (jos on näkyäkseen). Varasin sitten ensi viikolle ajan ja lopuksi lakonisesti totesin, että jos sille nyt sitten enää on tarvetta.

Miksi en voi ajatella, että se edellinen keskenmeno tapahtui vain sattumalta? Voi miksi en voi ajatella niin? Koko ajan vaan mielessäni jäytää ajatus siitä, että keskenmeno johtui minun kyvyttömyydestäni kantaa lasta. Että olen jotenkin virheellinen ja että tämäkin tulee menemään kesken. Aikaisemmin sanoin, että uuden raskauden alkaessa keskenmeno ei enää olisi niin suuri pettymys, sillä nyt osaisin varautua siihen paremmin. Olin väärässä. Vaikka varaudunkin joka solullani siihen ja se on mielessäni 90 prosenttia päivästä, niin jos se tapahtuu, tulee se olemaan vieläkin kauheampaa kuin viimeksi. Silloin ollaan jo faktojenkin mukaan askeleen verran lähempänä toistuvia keskenmenoja (oliko se raja kolme!?) ja kahden peräkkäisen keskenmenon todennäköisyys ilman syytä ei ole kauhean suuri.

Aika matelee niin kovin hitaasti. Käyn töissä, urheilemassa, katson vähän aikaa tv:tä ja sitten nukkumaan. En halua nähdä ystäviäni, sillä yleensä näin kesäisin tapaan heitä terasseilla/ juhlissa ja juomattomuuttani en halua selitellä. On sekin muuten ärsyttävää, että tämän ikäinen nainen ei voi mennä esim. juhliin/terassille ja olla juomatta alkoholia ilman, että heti aletaan uteleen mahdollisesta perheenlisäyksestä. Keksin siis koko ajan tekosyitä miksi täytyy peruuttaa tapaamisia jne.

Voisinkin muuten kysyä ultraavalta lääkäriltä, olisiko hänellä suosituksia jostain hyvästä terapeutista. Voisi olla ihan hyvä, että keskenmenopelosta ja muista juttelisi jonkun ammattilaisen kanssa.

Niin ja oireita ei vieläkään kovin paljoa ole. Rinnat ovat tosi turvonneet ja arat. Vähän mahassa nippailee silloin tällöin ja suoli on tukossa. Joka ilta sisuksiini menee lugeja, joten nuo oireet voivat osittain johtua myös niistä.

Odottavan aika kyllä totisesti on pitkä. Varsinkin tällaiselle kärsimättömälle sielulle.

Tulos

Virallinen testipäivä olisi ollut tänään. Minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä testiä, sillä sain tietää tuloksen jo tiistaina, jolloin testiin piirtyi kaksi viivaa. Raskaana. Tein uuden testin vielä torstaina, jolloin viivat olivat tasavahvat.

Olinko räjähtävän onnellinen? En. Tuon tiistain jälkeen olen nukkunut yöni todella huonosti. Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia, jotta nukkumisesta tulisi mitään. Ajatukset risteilet keskenmenossa ja onnistumisessa. Pelkään niin kovin, että emme taaskaan saa tätä lasta syliimme. Pelko asuu minussa, eikä se päästä kuin hetkittäin otteestaan.

Tänään heräsin niin, että ne vähäisetkin oireet, joita aikaisemmin oli, loistivat poissaolollaan. Olen vähän väliä hulluna rutistellut ja puristellut rintojani ja kokeillut, olisivatko ne edes vähän aristavat/ kipeät. Eivät ole. Olen ollut ihan varma, että nyt se meni jo kesken. Tiedän kyllä, että oireet voivat vaihdella päivittäinkin, mutta en voi ajatuksilleni mitään. Pelkään niin paljon, että joudun luopumaan tästä.


En tiedä pystynkö tähän. Jos tämä ei kestä, miten ikinä pystyn enää aloittamaan alusta? Miten ikinä siitä selviää?

Rakas Jumala, anna meidän saada tämä pieni syliin asti.

Ahdistus

Tänään alkoi ahdistaa kunnolla. Ahdistukseni on alkanut kasvaa päivä päivältä lähemmäksi h-hetkeä (testauspäivää) mentäessä. Tänään oli paha päivä ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että en yksinkertaisesti kestä enää pettymystä. En ota sitä vastaan.  Mies on tietenkin juuri tänään reissussa ja olen ollut yksin ajatusteni kanssa. Ahdistustani lisää se, että paineet onnistumiselle ovat suuret siksikin, että työrintamalla on tapahtumassa syksyllä isoja mullistuksia. Työstressiä tulee siis olemaan ja varmasti paljon. Pelkään, että se tulee vaikuttamaan mahdollisiin pakastetun alkion siirtoihin.

Tunteeni ovat risteilleet toivon ja epätoivon välillä. Suurimmaksi osin jälkimmäisen.Mitään ihmeellisiä oireita ei ole ollut. Edellisistä lugekierroista tuttuja oireita kylläkin. Väsymystä, rintojen turvotusta jne... Piinapäivät ovat kyllä täysin oikea nimi tälle ajanjaksolle. Vaikka aiemmin hieman huvittuneena kyseiselle termille naureskelin, niin parempaa termiä kuvaamaan kyseisiä päiviä ei ole. Tämä on yhtä PIINAA.

Käsittääkseni onnistumismahdollisuutemme ovat 30 %. Miksi juuri me onnistuisimme? Miksi juuri me emme?

Kyytiläinen..

.. on matkassa mukana.

Lopulta saaliiksi saatiin viisi käyttökelpoista alkiota. Yhdeksästä kypsästä munasolusta seitsemän hedelmöittyi ja viisi jakaantui alkioiksi asti. Niistä kolme oli luokkaa 2 ja kaksi oli luokkaa 3/1. Jälkimmäiset eivät kuulemma selviä välttämättä sulatuksesta. Alkioita viljeltiin kaksi päivää. Ei hajuakaan minkälainen tuo tulos oli. Olen kuitenkin tyytyväinen ja kiitollinen, että siirtoon päästiin ja saatiin pakkaseenkin tavaraa.

En muista, koska olisi jännittänyt niin paljon kuin ennen klinikalle soittoa. Vielä on tuoreessa muistissa se puhelinsoitto, kun soitin alkukierron hormonituloksia ja sain huonoja uutisia. Kysymyksessä oli lauantaipäivä ja lääkäri ei suostunut puhelimessa alkaa erittelemään tuloksia sen kummemmin, kertoi vaan, että esim fsh on liian korkea ikäiselleni. Puhelun jälkeen, kun pääsin googlettelemaan, olin aivan varma, että emme saa ikinä lapsia. Koko viikonloppu meni sumussa. Seuraavaksi tiistaiksi varasin toiselle lapsettomuuslääkärille (olimme vaihtaneet paikkakuntaa) ajan, ja keskustelu hänen kanssaan auttoi paljon. Hän ei pitänyt asiaa kovin merkityksellisenä ja varmuuden vuoksi minulta otettiin amh-arvo (joka kertoo esim. ennenaikaisista vaihdevuosista). Arvo olikin hyvä, joten ennenaikaiset vaihdevuodet eivät ainakaan ole kyseessä. Lääkärimme on kehottanut minua ottamaan uudestaan fsh:n, koska se voi vaihdella ja yksi testi ei kerro välttämättä totuutta. En uskalla uusia testiä. Ainakaan vielä.

Kyseinen puhelinsoitto ja neuvolakäynnillä todettu kkm ovat traumatisoituneet minua niin, että esim. soittoajat, joissa kuulen joitain tuloksia, ovat kovia paikkoja minulle. Pelkään niin kovasti huonoja uutisia, että tunnen oikein fyysistä tuskaa. Nytkin kun olimme sopineet klinikalle soittoajan hedelmöittymisistä klo 9, nukuin koko yön todella huonosti. Heräilin ja olin levoton. Kädet oikein tärisivät, kun näppäilin klinikan numeroa. Puhelinsoiton jälkeen olin todella huojentunut.

Nyt yritän nauttia lomastani ja olla pahasti piinailematta. Pysythän kyytiläinen matkassa mukana. Me niin toivomme sitä. 

Tulokset

Punktiopäivä oli eilen. Saaliiksi saatiin 14 munasolua. Alun perin niitä piti olla 10, joten kerätyistä 4 on pientä ja lääkäri meinasi jättää ne keräämättä. Minä kuitenkin pyysin ottamaan kaikki talteen.

Hetken päästä soittoaika klinikalle. Kuulemme mitä maljalla on tapahtunut. Pelottaa ihan kauheasti. Koko ajan olen ollut sitä mieltä, että koeputkihoidoissa tulee selviämään lapsettomuutemme syy. Onko esim. munasolun kuori liian paksu niin, että siittiöt eivät pääse sisälle. Valitsimme hoitotavaksi pelkästään ivf:n, joten jos hedelmöittymisessä on ongelmia, koko hoito on ollut ihan turhaa.  Tai no, kaikki tietohan on arvokasta seuraavaa hoitoa suunnitellessa.

Ihan kohta soitan tärisevin käsin klinikalle. Pelottaa.

Tässä minä nyt sitten olen..

.. kirjoittamassa lapsettomuusblogia. Tätä päivää ei ikinä pitänyt tulla. Minulla pitäisi tällä hetkellä olla jo lapsi, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Voi, kunpa olisi mennyt.

Taustalla lähes kaksi vuotta lapsettomuutta ja yksi keskeytynyt keskenmeno. Alussa yritys oli huoletonta, koska olin ihan varma että raskautumisessa ei menisi kuin hetki. Toisaalta salaa pelkäsin, että niin ei kävisikään, sillä olen jo nuoresta haaveillut suuresta perheestä. Niin se pelko alkoi pikku hiljaa konkretisoitua. Muutamien kuukausien jälkeen kun en raskautunut aloin olla huolissani. Vajaa vuoden yrityksen jälkeen menimme yksityiselle tutkimuksiin. Kaiken piti olla kunnossa, kunnes alkukierron hormonitulokset tulivat. Fsh ja lh-arvo olivat normaaliraja-arvojen sisällä, mutta kuitenkin koholla. Lapsettomuuslääkärimme ei osannut sanoa mistä moinen johtuu ja minulta otettiin amh-arvo sen tutkimiseksi olisiko ennenaikaiset vaihdevuodet kysymyksessä. Ei ollut, vaan amh-arvo oli kuulemma oikein hyvä (kuitenkin ylärajoilla)  Kaikki lapsettomuuden kannalta tärkeät homoniarvoni ovat normaaleja, mutta joko mitta-asteikon ala/ylärajoilla. Diagnoosimme on selittämätön, mutta käsittääkseni nuo hormoniarvoni vaikeuttavat raskautumista.

Hormoniarvojen tutkimuskierrosta tulin luomusti raskaaksi. Voi sitä onnen määrää. Se oli ylitsevuotavaa. En osannut pelätä mitään. Luotin niin paljon raskauden kulkuun, että ensimmäisellä neuvolakäynnillä huomattu kkm, oli hirveä shokki. Kuinka korkealta me tipuimmekaan. Ja kuinka syvissä vesissä sen jälkeen uin. Lääkäri sanoi, että kun kerran tulit raskaaksi, niin keskenmenon jälkeen on helppo tulla uudelleen. Ei ole ollut helppoa ja niin ei ole tapahtunutkaan. Ihan niin kuin pelkäsinkin.

Teen vaativaa työtä ja pidän kovasti työstäni. Se onkin ollut yksi syy, miksi olen saanut taas aurinkoa ajatuksiini. Uudet työkuviot ovat ehdottomasti auttaneet minua tässä lapsettomuussuossa. Työ antaa muuta ajateltavaa, mistä olen erittäin kiitollinen.

Nyt olemme siinä tilanteessa, että kaksi epäonnistumutta inseminaatiota takana ja ensimmäinen IVF alkamassa. Hormonit jo piikitetty. Minulla ei ole uskoa onnelliseen lopputulokseen. Ei yhtään uskoa. Stressaa, kun pitäisi olla positiivisella mielellä, mutta niin monta kertaa pettyneenä, en uskalla enää toivoa.

Onneksi minulla on kallioni. Oma, rakas mies. Hänen kanssaan voin olla heikko, kun hän on vahva. Kuinka monet kyyneleet hän on poskiltani pyyhkinytkään ja luonut minuun positiivisuudellaan uskoa.

Kunpa joku kertoisi, että tämä kaikki päättyy vielä hyvin. Silloin ei pelottaisi niin paljoa. Silloin jaksaisin tätä niin kauan kuin vain tarvitsisi. Jos vaan tietäisi, että lopulta kävisi hyvin. Se onkin minun jokailtainen rukousaiheeni.