Huojennus

Kaikki hyvin. Sydänäänet kuuluivat.

Tutkimukset (neuvolat, ultrat) ovat minulle todella iso henkinen ponnistus. Etukäteen on vaikea nukkua ja asiaa täytyy prosessoida (mielikuvaharjoittelu) paljon ennen h-hetkeä. Olin taas aivan hermona ennen tutkimuspöydälle menemistä. Sen jälkeen, kun neuvolatäti sai sydänäänet kuuluviin, minun täytyi vielä monta kertaa kysyä, että ovatko ne varmasti vauvan äänet. Vai kenties minun sykkeeni. Neuvolatäti oli ihan varma, että ne olivat vauvan. Tämän kuultuani minä tietenkin itkin. Ja vuolaasti siitä huojennuksen tunteesta, joka valtasi minut sillä hetkellä. En yhtään tykkää itkeä muiden edessä, mutta toisaalta siihen alkaa jo vähän tottua, sillä niin monet kyyneleet olen kyynelehtinyt usean eri hoitohenkilön edessä tämän lapsettomuusprosessin aikana.

Itkemiseni oli hyvä aasinsilta pelkoihini ja huoliini. Kerroin, että en yhtään osaa ajatella, että meille olisi vauva tulossa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. En pysty näkemään sitä hetkeä, että meillä oikeasti olisi lapsi jo puolen vuoden päästä. Neuvolatäti oli hyvin empaattinen ja ymmärtäväinen ja kysyi, haluaisinko mennä esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Täytyy miettiä sitä asiaa. Jotenkin tämä arki on nyt vain niin haasteellista töiden sumplimisen kanssa (kiire), että en tiedä pystynkö ajallisesti sellaiseen sitoutumaan.

Ehkä nyt odottelen vielä hetken esim. potkuja, ja katson alkaako asia konkretisoitua enemmän sen jälkeen. Toivottavasti mielikin rauhoittuu sitten. Toivottavasti.