Potkut

Ensimmäiset potkut tuntuivat pari viikkoa siten perjantaina (rv 16+1). Jo viikkoa aikaisemmin tunsin kuplivaa tunnetta usein iltaisin sängyssä maatessani, ja mietin voisivatko ne olla niitä. Mutta tuona perjantaina ei ollut enää epäselvyyttä, oliko vai eikö. Niin selkeitä "muksautuksia" sain mahaani luennolla istuessani. Tuon perjantain jälkeen niitä on tuntunut joka päivä ja ne ovat olleet hyvin hentoja. Joinain päivinä on tullut vain muutama muksautus, ja pankiikkihan heti on nostanut päätään, että miksi ei enää tunnukaan mitään.

Nyt viikonlopun aikana potkut ovat alkaneet voimistua. Vauvan voimat selkeästi kasvavat :). Potkut yleensä ottaen ovat todella loistava juttu (paitsi silloin kun niitä tulee harvakseltaan), sillä ne rauhoittavat mieltä hurjasti, kun joka hetki ei tarvitse miettiä, onko vauva elossa vai ei.

Viikonloppuna olimme vanhempieni luona käymässä. Äitini on hurjan innoissaan tulevasta lapsenlapsesta ja hän on ostanut vauvanvaatteita jo paljon. Koskahan itse pystyn menemään shoppailemaan vauvan vaatteita ja -tarvikkeita?! Tuntuu, että en vielä aikoihin. Muistan kuinka edellisessä raskaudessani sydämeni oli pakahtua rakkaudesta sitä pientä alkiota kohtaan. Joka päivä sanoin miehelle, että en malta odottaa sitä, että saan hänet syliini. Se rakkauden määrä oli jotain käsittämätöntä. Nyt en tunne mitään. Tottakai haluan tämän lapsen syntyvän enemmän kuin mitään muuta. Olen valmis tekemään sen eteen mitä tahansa, mutta vauva ei ole minulle vielä todellinen, sillä en pysty kuvittelemaan häntä. En pysty näkemään sitä, että hän vielä joskus on sylissäni.

Ehkä se on mielen keino suojautua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Koko ajan ajattelen, että ehkä sitten kun potkut tuntuvat, niin mielikin alkaa elämään mukana odotuksessa. Tai sitten rakenneultran jälkeen. Tai sitten niillä viikoilla, kun vauvalla on jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Tai sitten... Siitä olen varma, että jonain päivänä. Ihan varmasti jossain vaiheessa annan itselleni luvan rakastaa tätä pientä ilman, että joka sekunti pelkään, että menetän hänet.

Viikonloppuna alkoi myös järjettömät kivut oikealla puolella. Ensin tuntui siltä, että oikeanpuoleinen munasarjani olisi ikään kuin paineen alla, mutta sitten kipu alkoi levitä koko oikealle puolelle. Kipu tuntui todella voimakkaana seisomaan noustessa ja  minun oli vaikea kävellä. Vieläkin vähän tekee kipeää. Epäilen, että kysymyksessä olivat liitoskivut. Vai onko oikea termi häpyliitoskivut. En tiedä.

Tuntuu siltä, että kun yhdestä raskausvaivasta pääsee, niin seuraavaa pukkaa. En siinä mielessä valita, että olen itse valmis kestämään minkälaista kipua tahansa ja otan vastaan kaiken mitä tulee vastaan, mutta raskasta on, kun ei tiedä kuuluvatko ne asiaan. Tulee hirveä huoli aina vauvasta, että mitä jos nyt sitä ja tätä. Kai se on sitten tätä kun on ensiodottaja. Varsinkin tällainen lapseton, keskenmenon kokenut ensiodottaja.

Juttelin juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa näistä kivuista ja hän kertoi, että hänelläkin oli ollut todella kivulias raskaus. Hän tsemppasi minua, että hän voi sanoa nyt vauvan saaneena, että ne kaikki kivut olivat vauvan arvoisia, vaikka odottaessa ei siltä tuntunut. Hän tuli raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä. Tuohon kilpistyy meidän ajatusmaailmojemme erot. Minä en ajattele, etteivätkö nämä kivut olisi kaiken sen arvoista. Minä tiedän sen, että mitä kipuja ikinä tähän raskauteen liittyisikään, kaikki ne ovat vauvan arvoisia. Minä olen valmis kestämään mitä tahansa. Siinä me lapsettomat eroamme huomattavasti helposti raskaaksi tulleista. Tai ainakin minä eroan. Minä tiedän kuinka kipeää tekee ajatus, että ei ehkä ikinä tule saamaan omaa lasta. Minä olen käynyt niin syvissä vesissä sen ajatuksen kanssa. Minä tiedän, että mitkään tämän maailman fyysiset kivut eivät ole kovempia kuin se henkinen kipu, miltä ajatus loppuelämästä ilman omaa lasta tuntuu. 
 
Maha muuten on ottanut viikon sisään todella ison spurtin. Oikeasti näytän jo odottajalta. Kuinka outoa se on, että ihmiset tulevat kyselemään, että milloin vauva syntyy jne. Sitten ne vielä onnittelevat. Tunnen itseni vähän vaivautuneeksi tuollaisissa keskusteluissa. Ja minä kun harvemmin olen mistään vaivautunut..

Tulin hiljattain tässä kaapista ulos raskauteni kanssa. Sen kertomisesta lisää myöhemmin.

Lisbet