Varhaisultra

Tänään sain vihdoin varattua ultran, koska klinikat ovat olleet kiinni. Olisin halunnut sen jo tälle viikolle, mutta kätilö oli sitä mieltä, että vasta ensi viikolla kannattaa tulla, että syke varmasti näkyy (jos on näkyäkseen). Varasin sitten ensi viikolle ajan ja lopuksi lakonisesti totesin, että jos sille nyt sitten enää on tarvetta.

Miksi en voi ajatella, että se edellinen keskenmeno tapahtui vain sattumalta? Voi miksi en voi ajatella niin? Koko ajan vaan mielessäni jäytää ajatus siitä, että keskenmeno johtui minun kyvyttömyydestäni kantaa lasta. Että olen jotenkin virheellinen ja että tämäkin tulee menemään kesken. Aikaisemmin sanoin, että uuden raskauden alkaessa keskenmeno ei enää olisi niin suuri pettymys, sillä nyt osaisin varautua siihen paremmin. Olin väärässä. Vaikka varaudunkin joka solullani siihen ja se on mielessäni 90 prosenttia päivästä, niin jos se tapahtuu, tulee se olemaan vieläkin kauheampaa kuin viimeksi. Silloin ollaan jo faktojenkin mukaan askeleen verran lähempänä toistuvia keskenmenoja (oliko se raja kolme!?) ja kahden peräkkäisen keskenmenon todennäköisyys ilman syytä ei ole kauhean suuri.

Aika matelee niin kovin hitaasti. Käyn töissä, urheilemassa, katson vähän aikaa tv:tä ja sitten nukkumaan. En halua nähdä ystäviäni, sillä yleensä näin kesäisin tapaan heitä terasseilla/ juhlissa ja juomattomuuttani en halua selitellä. On sekin muuten ärsyttävää, että tämän ikäinen nainen ei voi mennä esim. juhliin/terassille ja olla juomatta alkoholia ilman, että heti aletaan uteleen mahdollisesta perheenlisäyksestä. Keksin siis koko ajan tekosyitä miksi täytyy peruuttaa tapaamisia jne.

Voisinkin muuten kysyä ultraavalta lääkäriltä, olisiko hänellä suosituksia jostain hyvästä terapeutista. Voisi olla ihan hyvä, että keskenmenopelosta ja muista juttelisi jonkun ammattilaisen kanssa.

Niin ja oireita ei vieläkään kovin paljoa ole. Rinnat ovat tosi turvonneet ja arat. Vähän mahassa nippailee silloin tällöin ja suoli on tukossa. Joka ilta sisuksiini menee lugeja, joten nuo oireet voivat osittain johtua myös niistä.

Odottavan aika kyllä totisesti on pitkä. Varsinkin tällaiselle kärsimättömälle sielulle.

Tulos

Virallinen testipäivä olisi ollut tänään. Minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä testiä, sillä sain tietää tuloksen jo tiistaina, jolloin testiin piirtyi kaksi viivaa. Raskaana. Tein uuden testin vielä torstaina, jolloin viivat olivat tasavahvat.

Olinko räjähtävän onnellinen? En. Tuon tiistain jälkeen olen nukkunut yöni todella huonosti. Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia, jotta nukkumisesta tulisi mitään. Ajatukset risteilet keskenmenossa ja onnistumisessa. Pelkään niin kovin, että emme taaskaan saa tätä lasta syliimme. Pelko asuu minussa, eikä se päästä kuin hetkittäin otteestaan.

Tänään heräsin niin, että ne vähäisetkin oireet, joita aikaisemmin oli, loistivat poissaolollaan. Olen vähän väliä hulluna rutistellut ja puristellut rintojani ja kokeillut, olisivatko ne edes vähän aristavat/ kipeät. Eivät ole. Olen ollut ihan varma, että nyt se meni jo kesken. Tiedän kyllä, että oireet voivat vaihdella päivittäinkin, mutta en voi ajatuksilleni mitään. Pelkään niin paljon, että joudun luopumaan tästä.


En tiedä pystynkö tähän. Jos tämä ei kestä, miten ikinä pystyn enää aloittamaan alusta? Miten ikinä siitä selviää?

Rakas Jumala, anna meidän saada tämä pieni syliin asti.

Ahdistus

Tänään alkoi ahdistaa kunnolla. Ahdistukseni on alkanut kasvaa päivä päivältä lähemmäksi h-hetkeä (testauspäivää) mentäessä. Tänään oli paha päivä ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että en yksinkertaisesti kestä enää pettymystä. En ota sitä vastaan.  Mies on tietenkin juuri tänään reissussa ja olen ollut yksin ajatusteni kanssa. Ahdistustani lisää se, että paineet onnistumiselle ovat suuret siksikin, että työrintamalla on tapahtumassa syksyllä isoja mullistuksia. Työstressiä tulee siis olemaan ja varmasti paljon. Pelkään, että se tulee vaikuttamaan mahdollisiin pakastetun alkion siirtoihin.

Tunteeni ovat risteilleet toivon ja epätoivon välillä. Suurimmaksi osin jälkimmäisen.Mitään ihmeellisiä oireita ei ole ollut. Edellisistä lugekierroista tuttuja oireita kylläkin. Väsymystä, rintojen turvotusta jne... Piinapäivät ovat kyllä täysin oikea nimi tälle ajanjaksolle. Vaikka aiemmin hieman huvittuneena kyseiselle termille naureskelin, niin parempaa termiä kuvaamaan kyseisiä päiviä ei ole. Tämä on yhtä PIINAA.

Käsittääkseni onnistumismahdollisuutemme ovat 30 %. Miksi juuri me onnistuisimme? Miksi juuri me emme?