.. kirjoittamassa lapsettomuusblogia. Tätä päivää ei ikinä pitänyt tulla. Minulla pitäisi tällä hetkellä olla jo lapsi, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Voi, kunpa olisi mennyt.
Taustalla lähes kaksi vuotta lapsettomuutta ja yksi keskeytynyt keskenmeno. Alussa yritys oli huoletonta, koska olin ihan varma että raskautumisessa ei menisi kuin hetki. Toisaalta salaa pelkäsin, että niin ei kävisikään, sillä olen jo nuoresta haaveillut suuresta perheestä. Niin se pelko alkoi pikku hiljaa konkretisoitua. Muutamien kuukausien jälkeen kun en raskautunut aloin olla huolissani. Vajaa vuoden yrityksen jälkeen menimme yksityiselle tutkimuksiin. Kaiken piti olla kunnossa, kunnes alkukierron hormonitulokset tulivat. Fsh ja lh-arvo olivat normaaliraja-arvojen sisällä, mutta kuitenkin koholla. Lapsettomuuslääkärimme ei osannut sanoa mistä moinen johtuu ja minulta otettiin amh-arvo sen tutkimiseksi olisiko ennenaikaiset vaihdevuodet kysymyksessä. Ei ollut, vaan amh-arvo oli kuulemma oikein hyvä (kuitenkin ylärajoilla) Kaikki lapsettomuuden kannalta tärkeät homoniarvoni ovat normaaleja, mutta joko mitta-asteikon ala/ylärajoilla. Diagnoosimme on selittämätön, mutta käsittääkseni nuo hormoniarvoni vaikeuttavat raskautumista.
Hormoniarvojen tutkimuskierrosta tulin luomusti raskaaksi. Voi sitä onnen määrää. Se oli ylitsevuotavaa. En osannut pelätä mitään. Luotin niin paljon raskauden kulkuun, että ensimmäisellä neuvolakäynnillä huomattu kkm, oli hirveä shokki. Kuinka korkealta me tipuimmekaan. Ja kuinka syvissä vesissä sen jälkeen uin. Lääkäri sanoi, että kun kerran tulit raskaaksi, niin keskenmenon jälkeen on helppo tulla uudelleen. Ei ole ollut helppoa ja niin ei ole tapahtunutkaan. Ihan niin kuin pelkäsinkin.
Teen vaativaa työtä ja pidän kovasti työstäni. Se onkin ollut yksi syy, miksi olen saanut taas aurinkoa ajatuksiini. Uudet työkuviot ovat ehdottomasti auttaneet minua tässä lapsettomuussuossa. Työ antaa muuta ajateltavaa, mistä olen erittäin kiitollinen.
Nyt olemme siinä tilanteessa, että kaksi epäonnistumutta inseminaatiota takana ja ensimmäinen IVF alkamassa. Hormonit jo piikitetty. Minulla ei ole uskoa onnelliseen lopputulokseen. Ei yhtään uskoa. Stressaa, kun pitäisi olla positiivisella mielellä, mutta niin monta kertaa pettyneenä, en uskalla enää toivoa.
Onneksi minulla on kallioni. Oma, rakas mies. Hänen kanssaan voin olla heikko, kun hän on vahva. Kuinka monet kyyneleet hän on poskiltani pyyhkinytkään ja luonut minuun positiivisuudellaan uskoa.
Kunpa joku kertoisi, että tämä kaikki päättyy vielä hyvin. Silloin ei pelottaisi niin paljoa. Silloin jaksaisin tätä niin kauan kuin vain tarvitsisi. Jos vaan tietäisi, että lopulta kävisi hyvin. Se onkin minun jokailtainen rukousaiheeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti