Historia

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Poika 1 vee+risat ja jymy-yllätys

Poika on ylittänyt jo yhden vuoden rajapyykin. Meillä ei siis enää virallisesti ole vauvaa. Osaamisensakin osalta häntä voinee sanoa taaperoksi jo. Kaikki sanovat, että vauvavuosi menee kauhean nopeasti. Niin se tosiaan meneekin. Juurihan jäin äitiyslomalle ja juurihan hän syntyi. Ja nyt hän on jo niin isoa ja osaavaa poikaa.

A on niin kovin valloittava tapaus ja osaa jo monenlaisia asioita. Kävelemään hän oppi muutaman päivän päälle vuoden ikäisenä ja nyt hän kävellä viipottaa sinne tänne. Kohta ehkä jo juoksee. Juurikaan sanoja häneltä ei vielä tule ja minulla on jotenkin kutina, että hän ei vielä hetkeen ala puhumaankaan. Ainakin miehen suvussa lapset ovat alkaneet puhumaan vasta 2-3 ikävuoden paikkeilla. Omaa kieltään hän kyllä puhuu paljon, mutta se on sellaista vauvakieltä, josta äiti ei hyvällä tahdollakaan ymmärrä mitään ;).

Vaikka A ei puhu, niin hän ymmärtää jo todella paljon. Hänen sanavarastonsa ymmärryksen suhteen on laaja. Oikeastaan ehkä 10 kk oli sellainen rajapyykki, jolloin tuntuu, että hänen ymmärryksensä räjähti. Joka päivä yllätyn siitä kuinka paljon hän jo ymmärtää puhetta. Hän ymmärtää paitsi yksittäisiä sanoja paljon, myös lauseita esim. anna nallelle juotavaa, laita nalle tuoliin istumaan, kastele kukat jne. Tuo kastele kukat-juttu oli aika hauska. Joskus ennen yhden vuoden ikää A lähti hakemaan keittiöstä kastelukannua ja raahasi sen kovalla vaivalla olohuoneeseen, missä kukat sijaitsevat. Sitten yksitellen hän kävi "kastelemassa" kaikki kukat. Niin uskomattoman liikuttavaa. Miten noin pienet voivat ymmärtää jo niin paljon?!

A on todella liikkuvainen poika. Hän on kova kiipeilemään rappusia, sohvalle jne. Hän on myös kova pelaamaan jääkiekkoa. Meillä on sellainen leikkimaali, johon hän tekee maaleja omalla jääkiekkomailallaan. Se on varsinkin isän ja pojan lempipeli. Myös kirjoja A edelleen rakastaa. Oikeastaan ihan muutaman kk ikäisestä hän on ollut kiinnostunut kirjoista. Niitä luemmekin päivittäin monta ja hän itsekin "lueskelee" niitä.

Fröbelin palikat -dvd:stä olen saanut oivan avun päiviin. A rakastaa fröbeleitä ja jos täytyy laittaa ruokaa tai muuta vastaaavaa, niin palikat soimaan ja saan rauhassa tehtyä muutamia hommia.

Niin ja jymy-yllätys on se, että toissa viikon tiistaina tein positiivisen raskaustestin (kuukautisten piti alkaa to tai pe). Testejä tein joka aamu ja viivat vahvistuivat testi testiltä. Rv 3+6 (to) tein digitestinkin ja se näytti raskaana 2-3 vkoa. Toista raskautta olemme yrittäneet (ilman stressiä) siitä asti, kun kuukautiseni alkoivat A:n ollessa 6kk ikäinen. Raskausoireita ei ole vielä yhtään. Edes rinnat eivät ole arat. Sen takia minusta ei yhtään tunnu raskaana olevalta. Reilu viikon päästä on varhaisultra, jolloin selviää onko siellä todellakin joku. Jos tämä raskaus tulee kestämään, niin se on jo varmaa, että tulen olemaan 90 % rennompi kuin edellisessä raskaudessa.

Voimmeko me tosiaan olla yksi niistä pareista, joilla raskaus on parantanut hedelmällisyyttä?

Lisbet rv 5+4 tai5

maanantai 12. tammikuuta 2015

Poika 9kk ja rapiat

Unikouluasiat ottivat takapakkia, kun muutamana yönä oli pakko jättää koulut sikseen meidän molempien vanhempien liian vähäisten unien takia. Mies oli lähtemässä aamulla aikaisin töihin ja ajattelin, että muutaman tunnin unien jälkeen olisi vaarallista ajaa pitkää matkaa. Niinpä meille tuli muutaman yön tauko ja unethan menivät heti taas ihan väärään suuntaan. Poika siis heräili useasti syömään.

Nyt ollaan taas kahtena yönä koulutettu ja ensimmäisenä yönä poika oli hereillä sen puolitoista tuntia (minä tassuttelin), mutta viime yönä taas meni ihan hetkessä nukkumaan(mies tassutteli). Voisikohan sillä olla hieman merkitystä, kumpi sen tekee. Minä haisen maidolta ja poika on tottunut siihen, että aina nostan hänet viereeni. Huoh, nämä ovat taas näitä asioita, joihin oikea vastaus löytyy vain kokeilemalla ja hakemalla.

Poika on jo iso poika. Hän..
- on tuuheatukkainen blondi
- käyttää 74/80 cm vaatteita
- painaa varmaankin noin 10 kiloa (neuvola tällä viikolla)
- kuolaa taas, kun viides hammas puhkeamassa (tällä hetkellä kaksi ylhäällä ja kaksi alhaalla)
- nauraa paljon ääneen, jos häntä nauratetaan (esim. puhalletaan mahaan jne)
- ei vierasta enää juurikaan

- nukkuu kahdet päiväunet päivässä. Yhteensä noin 3-4 h
- syö edelleen hyvin ja isoja annoksia 5xpäivässä. Lempiruokia kala, banaani, raejuusto (pikkuhiljaa alettu maistelemaan), oikeastaan kaikki lämmin ruoka, naksut, mustikka, vatut jne. Avokadosta ei enää tykkää. Kun hän huomaa, että alan lämmittämään hänelle ruokaa, alkaa hirveä huutaminen, kun ei malttaisi odottaa. Kiittää ruuasta opettamallani käsimerkillä.
- juo maitoa noin 4-6kertaa päivässä

- osoittelee sormellaan kaikkia asioita ja ihmisiä
- rutistaa naamaa ja nenäänsä, jos joku asia ei mene hänen mielensä mukaisesti.
- osaa heiluttaa
- ymmärtää paljon puhetta, mutta ensimmäisiä sanoja ei ole vielä tullut
- on äitin perään PALJON. Jos on isovanhempien luona hoidossa ja näkee, että äitiä ei ole, haluaa olla mummun sylissä koko ajan.
- antaa paljon hellyyttä paljon (etenkin äidille). Painaa päätä poskea vasten ja pusuttelee ja halii jne.
- on alkanut pottailemaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Muutama päivä sitten tuli ensimmäiset pisut pottaan. Taisi olla hyvää tuuria vaan ;)


- tykkää edelleen leikkiä kurkistusleikkejä
- konttaa äitiä ja isiä pakoon, kun sanoo "äiti tulee" :)
- tykkää kirjojen lukemisesta. "Lukee" usein itsekseenkin pitkän aikaa käännellen sivuja. Kurkistusluukkukirjat ovat parhaita.
- jos näkee, että tiskikonetta tyhjennetään tai luukku ylipäätään on auki, tulee kauheaa vauhtia tiskikoneelle. On siis hulluna tiskikoneeseen.
- tykkää hurjasti kosketusnäyttökännyköistä ja rullailee niitä etusormellaan


- alkoi konttaaman puolisentoista viikkoa sitten pääasiallisesti. Ryömii enää harvoin. 
- osaa itse kävellä taaperokärryllä (brio) ja se on hänestä huisin hauskaa (oppi joulun alla)
- osaa mennä itse istumaan ja nyt istuminen on mukavaa puuhaa

- rakastaa kiivetä portaat yläkertaan (monta kertaa päivässä) ja tutkia siellä paikkoja
- rakastaa vauvauimista

- on alkanut näyttämään omaa tahtonsa enemmän ja enemmän (uhmaikää odotellessa). Vetää herneet nenään, jos äiti ottaa lelun pois kädestä. Ei niinkään suutu, jos joku muu.

- on aivan ihana pieni mies!


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Unikouluasiaa

Meillä on aloitettu unikoulu. Olen (sanon siksi olen enkä olemme, sillä minä yösyötän ja pääsääntöisesti nukutan vauvan, joten päätös on pitkälti minun) jo muutaman kuukauden asiaa palloitellut ja nyt alkoi tuntua, että olen siihen valmis. Poikakin on jo niin iso, että uskon hänenkin olevan valmis oppimaan nukahtamaan itse sekä olemaan ilman maitoa ainakin aamuyöhön asti. Päivänselvää on, että tuon ikäinen poika ei maitoa tarvitse enää kuin korkeintaan kerran aamuyöllä. A syö vielä todella hyvin päivisin, joten ainakin yön ensimmäinen syöttö on tullut hänelle vain tavaksi.

Aikaisemmin oli se tilanne, että jopa nautin yösyötöistä, sillä ne ovat olleet sellaisia meidän omia, rauhallisia hetkiämme. Nyt kuitenkin viime aikoina poika on entisen kahden yösyötön lisäksi alkanut heräämään kolmannenkin kerran puolen yön maissa, ei syömään, vaan siksi, että tahtoo viereemme nukkumaan. Joskus heräämisiä voi olla ennemänkin kuin kolme. Nämä heräämiset ovat alkaneet pikkuhiljaa rasittaa minua sekä miestä.

Normaalisti A menee nukkumaan 8-9 maissa ja heräämme noin 8-9 maissa aamulla. Minä taas menen noin 11 maissa vasta sänkyyn ja koska yöherätyksiä tulee useita, omat unet tuppaavat jäämään aika vähäiseksi (tai ainakin katkonaisiksi).A:n syntymän jälkeen viisi tuntia on pisin unipätkä, mitä minulla on ollut, ja sitäkin luksusta on ollut vain muutaman kerran. Näin ollen univelkaa vaan kerääntyy ja kerääntyy..

Toisaalta tämä unikouluasia tuntuu haikealta, mutta uskon tämän olevan meille paras ratkaisu. Pienen guuglettelun jälkeen meille sopivimmaksi unikouluksi valikoitui tassuttelu soveltuvin osin. Tarkoitus on rauhoittaa itkevä poika silittelemällä ja poistua heti (ennen nukahtamista), kun hän on rauhoittunut. Mikäli poika ei rauhoitu tassuttelemalla, niin sitten hänet nostetaan syliin ja lasketaan takaisin sänkyyn, kun hän on rauhoittunut. Pyrimme siihen, että luovumme ensimmäisestä yösyötöstä ja että poika saisi maitoa vasta herättyään noin klo 4-5 jälkeen, jolloin tarkoitus on ottaa hänet myös viereemme loppuyöksi. Luonnollisesti tarkoitus on myös luopua "tahdon viereen nukkumaan"-puoliyön heräämisestä. Siirsimme A:n sängyn  hieman kauemmaksi omastamme, jotta minun mahdollinen maidontuoksu ei häiritsisisi jatkossa hänen uniaan. Unikoulun ajan minä nukun vierashuoneessa ja mies hoitaa koulua. Olemme myös rennoin  mielin ja jos kauhean vaikeaksi menee, niin  palaamme sitten vanhaan.

Tänään siis on day two maidotonta. Ensimmäinen unikouluyö meni yllättävän hyvin. A heräsi ensimmäisen kerran 1.45 ja noin puolentoistatunnin ajan mies kävi tassuttelemassa poikaa. Mies kertoi, että reppana oli jo jossain vaiheessa ymmärtänyt humpan juonen ja kun mies oli tullut laskemaan itkevää poikaa alas laidalta jota vasten hän oli noussut seisomaan, oli hän jo itse laskeutunut ja painanut pään tyynyyn. Reppana. Minähän olin jo viiden minuutin jälkeen valmis luovuttamaan ja soimasin itseäni, että miksi tällaiseen lähdettiin. Mutta onneksi kuitenkin pysyin kontrollissa, sillä kun A lopulta puolentoistatunnin jälkeen nukahti, niin hän heräsi seuraavaksi vasta 6.40, jolloin otin hänet viereeni ja imetin. Jatkoimme sitten uniamme vielä ysiin saakka. Loistavaa. Eli so far so good :). Saa nähdä miten ensi yönä.

Tässä samalla on menossa myös nukutusunikoulu, jonka aloitin päivää aikaisemmin. Olen nukuttanut A:n aina syliin, mutta viime aikoina on alkanut tympäisemään, kun vaikka poika olisi kuinka väsynyt, niin yhtäkkiä hän piristyy sylissä ja alkaa räplätä korviksia tms. Pari iltaa sitten vaan yhtäkkiä päätin, että nyt saa riittää. Toteutan nukutusunikoulua siten, että imetyksen jälkeen sanon hyvää yötä ja lasken hänet sänkyyn. Ensimmäisenä iltana hän nousi useita kertoja laitaa vasten ja itki suureen ääneen. Menin aina laittamaan hänet takaisin ja sanoin "shh, nyt nukutaan. Hyvää yötä." ja silittelin niin kauan kunnes poika rauhoittui (mutta ei nukahtanut) ja lähdin pois huoneesta. Tätä toistui noin vajaa puoli tuntia ja yhtäkkiä tadaa, poika olikin unessa. Olin ihan hölmistynyt, että näinkö nopeasti se kävi. Eilen meni noin 5 minuuttia ja tänään 2 minuuttia. Wau. Aika oli kypsä varmaan meille molemmille.

Unikouluista ollaan montaa mieltä. Minäkin olen kuullut jo ystäviltäni, kuinka ei saa huudattaa ja kuinka sosiaalisia perhepedissä kasvaneista tulee jne. Toiset taas ovat sanoneet, että lapsen pitää ehdottomasti nukkua omassa sängyssään jne. Jokainen äiti (perhe) tietää kuitenkin itse, mikä on lapselleen ja itselleen parasta ja tekee ratkaisut sen mukaan. Kaikista tärkeintä mielestäni on, että lapselle annetaan rakkautta ja hänen viesteihinsä vastataan. Tätä en voi korostaa tarpeeksi!! Kaikessa muussa voi vähän luovia (esim. oma sänky/perhepeti, television katselu/katselemattomuus, oma tekemä ruoka/piltit, imetys/korvike jne. jne.). Kaikkea ei tarvitse aina niin tarkkaan analysoida, että traumatisoituuko se tuosta ja tuosta. Silloin, kun  äiti (ja isä) voi hyvin, lapsikin voi hyvin (olen tainnut sanoa tämän aikaisemminkin, mutta se ansaitseekin tulla usein toistetuksi, sillä äitien uupumiset ovat kauhean valitettavia ja monesti niissä on taustalla sellainen supersuorittaminen).

Nyt hyvää yötä.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Poika jo 8kk

Pitkästä aikaa taas. Heti alkuun on sanottava, että olen nauttinut täysin rinnoin vauva-arjesta. Tämä on ollut parempaa kuin olisin edes voinut kuvitella. Kaikki on mennyt hyvin ja poika (jatkossa A) on ollut helppo tapaus. Hän on niin kovin rakas ja vanhempiensa mielestä tietenkin maailman ihanin vauva. Kaikki ne lapsettomuuden aikana itketyt itkut ovat olleet tämän kaiken arvoisin. Näin jälkikäteen olen jopa kiitollinen koetusta lapsettomuudesta, sillä se on saanut arvostamaan vieläkin enemmän saavutettua onnea.

En voi sanoa, että vauva-arki olisi ollut pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, sillä se on myös yllättänyt rankkuudellaan. Vaikka olinkin mielestäni aika hyvin varautunut kaikkeen mahdolliseen. Pienen ihmisen hoitaminen käy työstä ja vaatii jatkuvaa läsnäoloa. Parisuhde on toisinaan koetuksella, kun molemmat ovat välillä väsyneitä, jolloin riitoja syntyy arkisista asioista helposti. Pahimpina hetkinä auttaa, kun muistelee niitä toivottomia ja tyhjiä lapsettomuuden aikoja ja kipuja, niin taas muistaa kuinka onnellisia ja kiitollisia saamme olla tästä tilanteestamme. 

Minkälainen A on nyt kahdeksan kuukauden ikäisenä.

Nukkuminen

- Nukkuu yöunet noin 21-08. Herää pääsääntöisesti kaksi kertaa syömään (n. klo 2 ja 5). A on ollut ihan ok-nukkuja vastasyntyneestä saakka. Ihan pienenä heräsi toki useammin syömään (noin 3-4 kertaa). Toki kokonaiset yöunet houkuttelisivat ja unikoulua (yösyöttöjen lopettaminen) olen miettinyt, mutta.. Jotenkin jopa nautin meidän keskinäisistä yöllisistä hetkistä ja tuntuisi haikealta lopettaa yösyötöt.
- Nukkuu omassa sängyssään ensimmäiseen syöttöön asti. Sen jälkeen siirtyy meidän keskellemme.
- Nukkuu päiväunia noin 3-5 tuntia/pvä. A on ollut loistava nukkumaan päiväunia ihan pienestä saakka. Esim. 3,5kk ikään saakka nukkui mm. 2x3h unet päivässä. Nykyään pääasiassa kahdet (joskus kolmet) päikyt päivässä. Nukkuu vain ulkona vaunuissa (tavoitteena olisi opettaa nukkumaan myös sisällä). Päiväunet ovat todella tärkeitä "henkireikiä" itsellenikin. Niiden aikana ehtii tehdä vähän omia juttuja.


Syöminen
- Syö jo viisi kiinteää ateriaa päivässä. Poika on ollut loistava syömään aina. Kiinteät aloitimme 5kk1vkon ikäisenä ja ensimmäisten kahden takkuisen perunapäivän jälkeen hiffasi, että ruoka on herkkua. Syö aika isoja annoksiakin. 50-70 % ruuasta teen itse (pitäisi tehdä enemmän, mutta aina ei vaan jaksa ;)).
- Olen imettänyt poikaa alusta lähtien, korviketta ei ole saanut ollenkaan (lukuunottamatta 15 ml ihan alussa). Vieläkin imetän noin 5kertaa päivässä ja sen kaksi kertaa yössä. Maito on maistunut hyvin. Imetys takkusi alussa ja sen sujuvuuden eteen tein todella paljon työtä. Lopussa kiitos seisoi ja se sujuu hyvin. Sen eteen kannattaa tehdä töitä, jos vaan haluaa imettää. Minä halusin.

Motoriset taidot
- Osaa jo ryömiä (oppi 5,5kk), kontata (oppi vasta viikko sitten, vaikka oli jo heilunut pari kuukautta konttausasennossa. Ryömiminen on kuitenkin pääasiallinen liikkumistapa vielä. Sillä pääsee lujaa.),  nousta seisomaan (ihan joka paikkaan ja koko ajan), istua (tosin ei mene itse istumaan, mutta istuu hetken aikaa, jos istuttaa).
- Käsittelee taitavasti leluja ja tavaroita; kääntelee ja vääntelee, kädestä toiseen.
- Poika on ollut motorisesti taitava ja oppinut asioita aikaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä ei edes kahvia voi keittää, sillä poika on hetkessä noussut seisomaan. Kun järkeä vielä ei ole päässä, niin saa olla aina varmistamassa takana, ettei pää kolise. Kaikesta huolimatta se kolisee vähintään kerran päivässä. Tällä hetkellä unet ovat todella risaisia, kun yölläkin pitää harjoitella nousemista ja konttaamista. Huoh, onneksi jossain vaiheessa pitäisi helpottaa.

Sosiaaliset taidot ja luonne
- A on kiltti ja rakastava. Äidin perään tietenkin kovasti, mutta isästään myös aivan huumassa. Myös ukki, mummi ja kummitäti ovat tärkeitä. Vierastanut on jo kauan, mutta pian kuitenkin tottuu vieraisiin. Vierastaminen alkaa ehkä jo helpottaa.
- Tykkäsi ennen olla kovasti sylissä, mutta nykyään ei enää niinkään; koko ajan pitää tutkia paikkoja. - Kirjojen lukemista rakastaa. Puppe- ja kylpykirja ovat suosikkeja.
- Taputtaa (oppi noin 6kk iässä). Se on suloista.
- Ymmärtää puhetta jo paljon. Osaa osoittaa äitiä, isiä, ukkia, mummia, kummitätiä, lamppua, kukkaa. Vielä ei ole tullut sanoja.Ymmärtää myös ei-sanan. Huuli alkaakin yleensä väpättää ja voi tulla iso itku, jos jotain kieltää. Tuntuu, että eitä viljelen vähän liikaakin ;). Osaa antaa mm. "pusun" pyydettäessä, nostaa kädet ylös jne jne.
- Ei itkeskele juurikaan, vaan nauraa paljon. Itse asiassa A ei ole koskaan itkenyt paljoa. Tosin nyt alkaa enemmän olemaan omaa tahtoa ja hermostuukin välillä kunnolla, jos ei saa tahtomaansa läpi tai esim. kännykkä (lempilelu) otetaan pois kädestä.
- Rakastaa kukkuu-leikkejä. On myös itse koko ajan vetämässä kaikkea mahdollista päänsä päälle ja ottaa pois ja odottaa, että sanotaan kukkuu. Niin suloista.


Harrastukset
- Vauvauinti ja seurakunnan kerhot. Uinti on huippua ja poika rakastaa läiskytellä vettä. Kerhot ja muut harrastukset ovat mm. siitä mukavia, että siellä näkee samanikäisiä vauvoja ja niiden äitejä. On kiva seurailla vauvojen keskinäistä vuorovaikutusta. Myös ystäväpiirissäni on paljon samanikäisiä vauvoja, joten usein treffaamme myös heidän kanssaan.

Terveys
-Suht. terveenä A on ollut. Kolmeviikkoisena sai ensimmäisen nuhansa ja nyt syksyllä on ollut useampiakin kuumeettomia nuhia. Ikävämpi juttu oli se, kun jouduimme parina eri kertana sairaalaan A.n infektioiden vuoksi.

Tulisi jo lunta maahan, ettei olisi niin kovin synkkää koko aikaa.

L



perjantai 30. toukokuuta 2014

Hän on täällä. Ollut jo hetken aikaa.

Tämä blogin päivittäminen jäi minulta täysin. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja vähän edes päivitellä asioita. Niitä on mukava lueskella sitten myöhemmin.

Meidän poikavauvamme syntyi laskettuna päivänä maaliskuun yönä. Raskausha minulla oli alusta loppuun saakka täynnä vaivoja ja huolia (niistä lisää omassa postauksessa myöhemmin). Pisteenä iin päälle jouduin raskauden loppumetreillä sairaalaan seurantaan, koska epäiltiin, että sikiö on isokokoinen (lähemmäs 4,5 kg). Kävin kahdella eri lääkärillä ja molemmat saivat mitattua hänet samalle käyrälle. Ennen tuota tuomiota en juurikaan pelännyt synnytystä, mutta sen jälkeen synnytys alkoi pelottaa. Miten sellaisen jättivauvan saisi puskettua ulos?!

Lasketun päivän lähestyässä tulin koko ajan levottomammaksi, koska mitä enemmän päiviä tulisi sitä isommaksi sikiö kasvaisi. Pari päivää ennen laskettua aikaa otimme saunan ja seksin käynnistysavuksi. Kävikin niin, että pari tuntia seksin jälkeen illalla klo 11 maissa tuli ensimmäinen kipeä supistus. Kävin vessassa supistuksen jälkeen ja siinä pyyhkiessä paperiin jäi limatulppa. Supistukset alkoivat tulemaan heti suht säännöllisenä noin 10 min välein ja koko yö meni niitä vastaanottaessa välillä jumppapallon päällä keinutellen ja välillä sohvalla maaten. Mies heräsi noin neljän maissa kirjaamaan supistusvälejä ylös. Aamulla lähdimme klo 7 maissa sairaalaan tarkistamaan tilannetta. Kohdunkaula oli hävinnyt, mutta muuten olin vasta sormelle auki. Olin pettynyt ja ei auttanut kuin lähteä takaisin kotiin. Yritin saada nukuttua supistusten välissä, koska olin niin loppu valvotusta yöstä. Vaikeata se oli, mutta aina välillä onnistuin torkahtamaan. Kävi kuitenkin niin, että aina makuulla ollessa supistusten väli piteni yli kymmeneen minuuttiin ja yritin mahdollisimman vähän olla makuuasennossa, koska tiesin, että synnytys ei etenisi silloin niin nopeasti. Muuten supisteli alle 10 min välein.

Olin ajatellut etukäteen, että olen oikein aktiivinen synnyttäjä ja paljon liikkeessä, jotta synnytys nopeutuisi ja esim painovoima tekisi tehtävänsä. Kävi kuitenkin niin, että en juurikaan pystynyt liikkumaan, koska ilmeisesti vauvan pää painoi lonkkaani. Kävimme päiväsellä miehen kanssa pikkukävelyllä ja sekin oli ihan tuskaa.

Illalla kuuden jälkeen soitin sairaalaan ja kysyin voidaanko tulla jo. He vastasivat, että jos en enää kestä olla kotona, niin voi lähteä sairaalaan. Olisin kyllä kestänyt, mutta koko päivän tullut vereslimainen vuoto vähän stressasi minua. Se on kuulemma normaalia, mutta silti se vaivasi. Olimme ennen seitsemää sairaalassa ja tarkistuksessa kävi ilmi, että olin jo 5cm auki ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Se oli niin jännä tunne ajatella, että se on menoa nyt. Kohta meillä on oma poika sylissä :).

Olin valmistautunut synnytykseen hyvin etukäteen ja tehnyt päätöksen lääkkeettömästä synnytyksestä. Tutkin asiaa paljon ja valitettava totuus on se, että epiduraali + muut lisäävät komplikaatioiden riskiä. Sivumennen huomautettuna asiasta vaan puhutaan melko vähän, mikä on ihmeellistä. Lopulta päädyin ottamaan ilokaasua (läkkeeksi kait luetaan) ja aquarakkuloita (steriili vesi, joka pistetään selkään ihon alle). Ilokaasun hengittämisessä olin huono ja en aina pystynyt hengittämään sitä voimakkaiden supistusten takia. Se oli kuitenkin sellainen henkinen tuki. Aquarakkuloiden laittaminen sattui tajuttoman paljon ja ne helpottivat kipua ehkä hieman. Ai niin, ääntä käytin myös kivunlietivykseen. Synnytyslauluksi sitä kai voisi kutsua ja siis sellaisia matalia oo ja aa-äänteitä päästelin aina supistuksen tullessa. En mitenkään olisi pystynyt olla hiljaa, vaan ääntely oli aivan must. Ponnistusvaiheessa en enää äännellyt vokaaleja vaan se oli suurin piirtein sellaista karjumista ;).

Aika alkuvaiheessa kävin synnytyssalissa myös suihkussa, joka myös helpotti vähän kipua (olin myös kotona käyttänyt suihkua kivunlievityksenä. Ainut vaan, että lonkkakipu pakotti aika pian lopettamaan suihkuttelun, koska en pystynyt seisomaan. Synnytys menikin pitkälti kylkiasennossa maatessa. Mies yritti välillä hieroa selkääni, mutta en sietänyt hänen kosketustaan. Meillä auttoi se, että aina suoistuksen tullessa puristin hänen kättään niin lujaa kuin pystyin. Hänen pitikin olla vierelläni koko ajan ja hyvä, että edes vessassa päästin häntä käymään.. Supistukset olivat koko ajan hyvin kivuliaita, mutta loppua kohden supistukset voimistuivat entisestään ja ne alkoivat olemaan sietämättömiä. Lopussa jopa kouristelin, jota itse pelästyin. Kätilö kuitenkin kertoi, että se kuuluu asiaan, kun vauva kohtu puristaa vauvaa oikeaan asentoon. Kun kohdunsuu oli auki 8cm, aloin jo olemaan niin loppu, että mietin epiduraalin ottamista. Kätilö sanoi, että se voidaan antaa, jos haluan. Mies tsemppasi olemaan ottamatta sitä ja lopulta sitten en jatkoin ilman. Jälkikäteen kätilö sanoi, että monilla tulee se 8cm epäusko ja siitä kun selviää, niin helpottaa. Väsymys oli myös ihan kauhea. Ajattelin koko synnytyksen ajan, että voi kun pääsisi vaan nukkumaan.

Se oli uskomaton fiilis, kun kätilö sanoi, että kohtu on täysin auki ja saa alkaa ponnistamaan. Itselläni tuntui siltä, että olisi voimakas ulostustarve. Ensimmäisellä ponnistuksellä sikiökalvot puhkesivat ja vedet hulahtivat lattialle. Muutamalla seuraavalla ponnistuksella vauvan pää kävi näyttäytymässä emättimen suulla, mutta hävisi aina pois. Siinä vaiheessa olin paniikissa, kun luulin, että vauva jäi kiinni eikä mahtunut tulemaan (se oli etukäteen suurin pelkoni, että vauva jäisi synnytyskanavaan jumiin etenkin kun häntä epäiltiin isokokoiseksi). Jälkikäteen kuulin , että vauva vaan tekee tilaa tuolla tavalla ja käy kurkistamassa välillä, ettei paikat repeäisi niin pahasti. Neljännellä ponnistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaihe kesti 19 minuuttia, joka on kuulemma ensisynnyttäjälle suht lyhyt aika.  Lopputuloksena oli 51cm pitkä ja 3,8 kiloa paiva täyden 10 pisteen poikavauva. Niin ne ennustukset pitävät paikkansa ;).

Kuulimme synnytyksen jälkeen, että sairaala oli mennyt sulkuun juuri meidän tulomme jälkeen. Aika harvinaista, mutta välillä niin käy. Sain kätilöiltä kesken synnytyksen ja synnytyksen jälkeen todella paljon positiivista palautetta ja he kertoivat, että hekin saivat voimia synnytyksestäni, koska kaikki meni niin luonnollisella tavalla ja oppikirjan mukaisesti. Olin kuulemma urhea ja luonnollisia synnytyksiä ei enää nykyään ole  niin usein. Kerran he koittivat puuttua synnytyksen kulkuun ja kysyivät saako he puhkaista sikiökalvot. Se kuulemma olisi nopeuttanut synnytystä, mutta supistukset olisivat voineet voimistua. Olin niin loppu, että kieltäydyin, koska en pystynyt edes ajattelemaan enempää kipua. Sairaalassa ehdimme olemaan noin 5,5 tuntia, kun vauva oli sylissä. Itsekin annoin täydet 10 pistettä synnytyskokemukselleni ja sain juuri sellaisen synnytyksen kuin toivoinkin.

Vielä tuosta lääkkeettömästä synnytyksestä sen verran, että keneltäkään en etukäteen saanut tukea siihen. Aina kun joku kysyi miten aion synnyttää ja kerroin, että haluaisin luonnollisen synnytyksen, minulle suorastaan naurettiin päin naamaa ja sanottiin, että en pysty siihen. Itse en mitään sädekehää pääni päälle halua tavastani synnyttää eikä se tee minusta parempaa ihmistä, vaan tutkittuani asiaa siihen oli selkeä syy; halusin minimoida kaikki riskit. Ajattelin, että mitkään fyysiset tuskat eivät ole verrattavissa lapsettomuudesta johtuviin henkisiin tuskiin. Ja niinhän se on. Harmi vaan, että kukaan ei tukenut minua päätöksessäni (paitsi mies), sillä se vähän horjutti kyllä itseluottamustani ja ajattelin, että ehkä jo synnyttäneet ovat oikeassa ja en siihen pysty. Mutta lopulta selvisin voittajana ja se ajatus auttoi, että miljoonat naiset ovat kautta aikain synnyttäneet ilman puudutuksia ja selvinneet siitä, miksen siis minäkin.

Pojasta ja meidän alkutaipaleesta kerron omassa postauksessaan.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Iso maha?

Monilta olen kuullut jo viikkoja sitten, että onpa sulla iso maha. Olen kuitannut kommentit nauraen, että kait sieltä syntyy joku jättiläinen. Maha on ihan virallisestikin iso, tai ainakin sf-mitta oli keskikäyrän yläpuolella neuvolassa kolmisen viikkoa sitten. Nyt tämä mahakommentointi on kuitenkin alkanut minua häiritsemään. Varsinkin nyt viikon sisään on ollut eri tilaisuuksia, joissa on ollut supermamoja (useita lapsia itsellään) paikalla ja olen useamman suusta kuullut, että onko teille tulossa kaksoset ja että onpa iso maha viikkoihin nähden.

Onko mahani tosiaan epänormaalin iso?! Ja mitä se tarkoittaa? Kohtuni on vielä taaksepäin kallistunut, joten miksi maha on niin iso? Tuollainen kommentointi alkaa herkästi mietityttämään tällaista ensiodottajaa (varsinkin hysteeristä sellaista), joten onko se ihan välttämätöntä!? Olen pohtinut, että ehkä tuo mahan koko voi selittää kovia kipujani. Jos ne ovatkin tulleet näin aikaisin juuri siksi, että maha on kasvanut isoksi aikaisin. En tiedä. Onneksi minulla on neuvolalääkäri maanantaina, niin pääsen kyselemään mieltä askarruttavista asioista.

Häpyluukipuja on ollut edelleen, mutta nyt on ehkä hieman parempi jakso menossa. Lenkit on kyllä lenkkeilty, mutta normaali kävely on ollut astetta helpompaa. En enää edes odota/toivo, että ne kokonaan poistuisivat ja pääsisin taas lenkille. Näin ainakin monet samasta vaivasta kärsineet ovat sanoneet. Ei voi mitään. Täytyy yrittää keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikkua.

Kävin tällä viikolla jo toisen kerran sokerirasitustestissä (suvussa rasitetta) raskauden aikana. Tulokset olivat jälleen erinomaiset. Hyvä niin. Jännä juttu, että monet inhoavat sitä testiä ja suhtautuvat siihen todella negatiivisesti. Monet eivät kait pidä siitä siksi, että testissä juotava litku on heidän mielestään pahanmakuista. Minä taas itseasiassa pidän siitä. Se maistuu ihan Juissin sekamehulta, paitsi että triplasti makeammalta. Nam!

Olin vaatekutsuilla viikonloppuja ja ostin ensimmäiset vauvanvaatteet. Pienet housut ja potkupuvun. Tänään hain netissä äitiysavustusta (pakkauksen) ja lapsilisää. Näin pitkällä me jo ollaan. Uskomatonta ja outoa.

Ystäväpiirissäni muuten kaikki ovat raskaana tai juuri saaneet lapsen. Osa jo toisella kierroksella, mutta monet vasta ensimmäisellä. Melkein kaikilla on omien kertomuksiensa mukaan tärpännyt heti. Kaikki ovat ylpeyttä äänessään tuoneet heti plussauutisen kerrottuaan esiin, että kuinka ensimmäisestä tai toisesta kerrasta tärppäsi. Monet ovat kysyneet myös minulta suoraan, kuinka kauan yritimme. Kiusallista! Vastaukseni ovat olleet ympäripyöreitä. Minä itse haluan valita henkilöt keille kerron ongelmistamme, eikä niin että ihmiset tunkeilevilla kysymyksillä pakottavat niistä kertomaan. Miksi naisten ylipäätään pitää kilpailla keskenään, kuinka nopeasti lapsi on saatu alulle? Mitä se helvetti kuuluu kenellekään kuinka kauan peittoja heiluttelimme ennen kuin tulosta syntyi ja ylipäätään, että sitä ei syntynyt kuin yhden kerran ja sekin johti itkuun. Miten tuollaiset heti raskaaksi ensimmäisestä kerrasta -jutut edelleen korvantavatkin sisintäni? Miksi edes välittän niistä? Olen vilpittömän onnellinen aina, kun pitkään raskautta toivoneet plussaavat, mutta tuo toinen ääripää saa vaan jotain läikähtämään sisälläni. Edelleen. 

Toinen juttu, että nyt jo, vaikka edes ensimmäistä ei ole vielä saatu pihalle, niin useat jo kyselevät, koska toinen. WTF? Ensinnäkin yksityisasia ja toisekseen saitaisiinko kiitos nauttia ensimmäisestä ennen kuin taas palaamme siihen pettymysten, epätoivon ja toivon vuoristorataan. Ihmiset, eikö ne mitään ajattele!



keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Rakenneultraa ja kipuja

Viime viikolla oli huikean jännittävä rakenneultra. Se meni kaikin puolin hyvin ja oli ihana nähdä pikkuista pitkästä aikaa (viimeksi nt-ultrassa vko 12). Kätilö ei juurikaan kommentoinut mistään muuta kuin, että kaikki näytti normaalilta. Ihanaa, kaikki siis ok so far. Sukupuoli varmistui pojaksi, mikä oli ollut meillä tiedossa ihan ensimmäisistä ultrista saakka. Meidän pieni poikamme <3

Nyt on ollut pari kolme (tai ehkä neljä) viikkoa sellaisia, että en ole juurikaan päässyt lenkkeilemään. Se ei vaan useimmiten tunnu hyvältä (häpyluuliitoskipua tai vatsaan tuntuu ikävältä) ja joudun palaamaan takaisin/tekemään lyhyemmän lenkin. Tämä on hiukan ahdistavaa, sillä liikunta on minulle henkireikä ja ihan välttämätön osa arkeani. Työpäivän jälkeen illat ovatkin siis kuluneet hyvin pitkälti sohvalla leväten ja pieniä käpyttelylenkkejä tehden.  Mieli kaipaisi enemmän ulos ja luontoon. Pakko kuitenkin kuunnella tuntemuksia ja mennä niiden mukaan.

Häpyluuliitoskipua on ollut enemmän ja vähemmän viime aikoina. Toissapäivänä esimerkiksi ko.liitoskohta oli niin kipeä, että en pystynyt illalla kävelemään yhtään. Kävelemään siis edes kotona. Aina, kun oikea jalkani nousi lattiasta, jouduin äännähtämään kivusta, niin paljon se vihloi/sattui. Tiedostan häpyluuliitoksen kivun useimpina päivinä, mutta ei se vielä noin pahaksi ole aikaisemmin yltynyt. Aikaisemmin se on estänyt minua lenkkeilemästä, mutta nyt se esti minua kävelemästä.

Eilen olin neuvolassa ja kysyin siellä tuosta häpyluulitoskivusta ja siitä, onko se normaalia tässä raskauden vaiheessa. Neuvolatäti sanoi, että yleensä se tulee vasta myöhemmin, mutta voi joillakin tulla myös tässä vaiheessa (väärä vastaus hysteerikolle). Great, ei helpottanut oloa. Heti tulee mieleen, että ei kai paikat vielä ole avautumassa tms. Pakko uskoa, että se on normaalia ja kuuluu asiaan.

Sattui muuten omituinen juttu neuvolassa. Juteltiin siinä niitä näitä, kun yhtäkkiä maistoin veren maun suussani. Nousin ja menin lavuaarille katsomaan peilistä tuleeko nenästäni verta. Tuli ja paljon. Sitä tuli ihan virtanaan ja se oli puhdasta verta. Niin outoa, mitä raskaus voikaan kropalle tehdä. Minulla ei ole ikinä edes lapsena tullut verta nenästä. Raskaana olevilla kuulemma tuollaista voi sattua limakalvojen kuivuudesta johtuen (tai jostain muusta sellaisesta). Mitähän kaikkea tässä vielä voi odottaa?!

Osittain tuosta nenäverenvuodosta johtuen mittasimme hemoglobiinin, joka oli 120. Se on laskenut muistaakseni 143:sta jo noin paljon ja lähiaikoina se voi laskea vieläkin (veri laimenee). Arvoa tullaan jatkossa seuraamaan ja jossain vaiheessa on varmaan mietittävä rautalisien syömistä. Toivottavasti ei tarvitsisi niitä aloittaa. Ne kuulemma tukkii mahan ja sitä en missään nimessä haluaisi, maha kun on muutenkin kovalla näin raskaana. Täytyy yrittää ruokavalion kautta parantaa tuota arvoa.Neuvolassa oli muuten kaikki ok. Sydänäänet ja liikkeet hyvät. Verenpaine pysynyt samana, mutta painoa oli tullut yhteensä viitisen kiloa lisää raskauden alusta. Mielestäni ihan ok, eikä neuvolatätikään kommentoinut sitä mitenkään.

Pikku hiljaa pelot alkavat hellittää. Edelleen kuitenkin raskaus tuntuu ihan utopistiselta. Vaikka maha on jo iso ja vauva potkii, niin silti sitä vaan on vaikea uskoa, että siellä oikeasti asustaa meidän pieni poikamme. Jo nelisen kuukauden kuluttua hän voi olla täällä ja siten meidän suurin haaveemme voi toteutua. Se haave, jonka vuoksi olen tuhannet itkut itkenyt ja jonka vuoksi sydämeni on ollut tuskasta vereslihalla.

Lisbet rv 22+