Esimiehelle kertomisesta

Viime viikon maanantaisen verenvuodon ja siitä seuranneen saikkupäivän jälkeen totesin, että minun on pakko kertoa esimiehelleni raskaudestani.

Taustaa sen verran, että olen oikeastaan tässä hiljan vaihtanut työpaikkaa ja olen vielä koeajalla. Itse asiassa mietin pitkään otanko tätä työpaikkaa vastaan juurikin lapsettomuusjuttujen takia, koska työ on todella vastuullista ja minulle osittain aika uutta, joten opeteltavaa on paljon. Minulla on myös alaisia, mikä sekin on uusi rooli minulle. Mietin siis sitä, että tuleeko työpaikan vaihdoksesta liikaa stressiä ja vaikuttaako se mahdollisesti lapsettomuushoitoihimme. Tulin siihen lopputulokseen, että en voi antaa lapsettomuuden määrätä elämästäni enkä voi siihen nojautuen tehdä päätöksiä. Kysyin myös lapsettomuuslääkärimme mielipidettä ja hänkin oli sitä mieltä, että go for it. Jatkoimme lapsettomuushoitoja ihan normaalisti, ja ainakin tällä hetkellä vielä näyttää suht. onnistuneelta tulokselta.

Eli viime tiistaina sitten päätin, että esimiehelle kertominen helpottaisi omaa oloani. Jännittikö minua hänelle kertominen? Ei yhtään. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä minulle tapahtuu tai mitä minusta tämän asian takia tullaan ajattelemaan (heti hankkiutu raskaaksi jne.), sillä niin paljon tätä on toivottu ja monet itkut tämän vuoksi on itketty. Ihan sama myös, vaikka työsuhteeni purettaisiin koeajalla. No, esimieheni otti asian hyvin ja kyseli paljon lapsettomuustaustastamme ja hoidoista. Tosi hyvä mieli jäi kertomisen jälkeen.

Minun olisi ollut paljon helpompi jäädä ed. työstäni äitiyslomalle, sillä en ollut samanlailla "korvaamattomassa" asemassa kuin nyt olen. Se olisi ollut siis huomattavasti helpompaa sekä minulle itselleni että myös työnantajalle. Mutta tämän oli tarkoitus mennä näin ja kaikki asiat järjestyy varmasti.

Eilen kävimme taas ultrassa. Siellä se pieni potkutteli. Oikeasti potki ja heilutteli vartaloaan. Uskomatonta. Jalkojen välissä näytti myös heiluvan jotain ;)

Kaiken tämän viime aikaisten tapahtumien lisäksi minulla todettiin hiiva ja jouduin hakemaan canesten combin apteeksista. En yhtään haluaisi käyttää mitään ylimääräisiä lääkkeitä, mutta kuulemma canestenin pitäisi olla täysin turvallista. Joudun lopettamaan luget tämän takia ja olen vähän ahdistunut siitä. Riittäähän se oma keltarauhashormonituotanto jo!? Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti näiden raskauteen liittyvien huolien takia. Alan olla aika väsynyt.

Vielä kaksi viikkoa ja toivottavasti pääsen edes vähän hengähtämään helpotuksesta.

Kuulumisia

Ehkä vihdoin olisi aika päivittää tätä blogia. Olen ollut niin pahoinvoiva iltaisin (pahoinvointi alkoi kun 7. raskausviikko pyörähti käyntiin), että en ole juurikaan jaksanut keskittyä koneiluun. Viime kerran jälkeen on tapahtunut niin vähän, mutta kuitenkin paljon. Aika matelee edelleen..

Kaksi viikkoa sitten oli ensimmäinen ultra. Menin sinne kuin teuraalle. En voinut kuin itkeä, kun vihdoin pääsimme lääkärin vastaanotolle (pakko kommentoida, että yleensä en itke kovinkaan helposti, mutta tää lapsettomuus on tehnyt musta varsinaisen itkupillin). Niin kovasti pelkäsin, että haaveet taas kaatuisivat. Ne eivät kaatuneet. Siellä oli sykkivä sydän ja koko vastasi viikkoja 7+3, vaikka viikot olivat vasta 7+0. Tästä olin erittäin huojentunut, sillä edellisessä raskaudessa alkio oli muutaman päivän pienempi kuin mitä piti, ja sehän meni kesken. Vaikka sehän ei aina tarkoita mitään, mutta kuitenkin omaa mieltäni huojensi. Ajattelin, että tämä on vahva yksilö.

No, tuon ultran jälkeen pystyin hetken iloitsemaan. Kunnes viime sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä tapahtui jotain kauheaa.

Joudun käymään öisin vessassa muutaman kerran ja jotta en kokonaan heräisi, en ikinä pistä valoja päälle. En myöskään vedä vessaa (too much information ;). Heräsin su-ma välisenä yönä viideltä pissalle ja toimitettuani asiani menin uudelleen nukkumaan. Mies oli myös hereillä, koska hän oli lähdössä aikaisin työreissuun. Pian hän tuli herättämään minua ja sanoi, että pöntössä on verta. MIKÄ SHOKKIHERÄTYS!!! Olin hereillä silmänräpäyksessä ja aivan paniikissa menin katsomaan pönttöä. Ja kyllä, siellä oli verta. Puhdasta verta, ei mitään tuhrua. Vaikea sanoa kuinka paljon sitä oli, ehkä joku ruokalusikallinen. Minä välittömästi aloin pyyhkimään paperilla alapäätäni ja sieltä tuli vielä vähän verta. Itkin ihan hysteerisenä, että taasko tämä viedään meiltä pois. Olin aivan varma, että selvä keskenmeno.

Olin jo hiukan uskonut lapsettomuuslääkärimme ed. keskenmenon jälkeen kertomiin tilastoihin, että tod.näköisyys, että kaksi keskenmenoa tulee putkeen on 1/100. Olen kyllä sitä mieltä, että meillä lapsettomilla tuo tilasto ei pidä paikkaansa. Näitä blogejakin lukiessa melkein jokainen on kokenut keskenmenon ja monet vielä useita. Lääkäri myönsikin tämän ja sanoi, että meillä keskenmenoja aiheuttaa se faktori (jota emme usein edes tiedä), joka aiheuttaa lapsettomuutemme. Keskenmenojen todennäköisyydestä (siis siitä, että lapsettomilla niitä usein on) olisi mielestäni ollut hyvä tietää jo ihan aikojen alussa, kun lapsettomuustutkimukset aloitettiin. Itse ainakin olen sellainen, että haluan kaikki faktat pöytään ja heti.

Mies ei lähtenyt työmatkalle. Heti kun kello löi 7 aloin soittelemaan pääkaupunkiseudun gynekologeja. Ei missään vapaita aikoja. Kun klo tuli 8 soitin omalle klinikallemme ja sieltä onneksi löytyi aika. Tosin ei omalle lääkärillemme. Koko aamun minulla tuli rusehtavaa tuhrua. Vihdoin ennen klo 11 pääsimme vastaanotolle. Huom. aika siihen asti tuntui todella pitkältä. Siihen astinen raskausaika vain vilisi silmissäni, kun kävin pöydälle makaamaa, olin niin varma, että kohta kuulen, että raskaus on keskeytynyt ja tervemenoa tyhjennykseen.

Ultrassa kuitenkin todettiin kaiken olevan hyvin ja mitään selittävää tekijää vuodolle lääkäri ei osannut antaa. Jätin soittopyynnön vielä omalle lääkärillemme ja hänen kanssaan sovittiin, että lisään vähän lugesteronannosta 100mg:sta 200mg:aan (minulla on todettu alhainen prog.arvo 28 seitsemän päivää ovulaatiosta). Koko päivän tuhrutteli, mutta nyt ei ole maanantain jälkeen tullut mitään. 

Tuntuu taas tosi kurjalta ja pelottavalta. Vessassakäynnit ovat kauheita. Yölläkin pakko pistää aina valot päälle ja tarkastaa miltä alakerrassa näyttää. Menettämisen pelko on läsnä koko ajan. Olin jo niin varma, että menetimme tämän pienen jo, enkä pysty sanoin kuvailemaan sitä tuskan ja surun tunnetta. Se oli niin raastavaa. En yksinkertaisesti pysty enää luopumaan tästä.

Esimiehellekin jouduin jo kertomaan tästä maanantaisen saikun takia. Siitä postaus myöhemmin.

Rukoilen useita kertoja päivässä, että saisimme pitää tämän. Rukous helpottaa.