Hän on täällä. Ollut jo hetken aikaa.

Tämä blogin päivittäminen jäi minulta täysin. Täytyy nyt ryhdistäytyä ja vähän edes päivitellä asioita. Niitä on mukava lueskella sitten myöhemmin.

Meidän poikavauvamme syntyi laskettuna päivänä maaliskuun yönä. Raskausha minulla oli alusta loppuun saakka täynnä vaivoja ja huolia (niistä lisää omassa postauksessa myöhemmin). Pisteenä iin päälle jouduin raskauden loppumetreillä sairaalaan seurantaan, koska epäiltiin, että sikiö on isokokoinen (lähemmäs 4,5 kg). Kävin kahdella eri lääkärillä ja molemmat saivat mitattua hänet samalle käyrälle. Ennen tuota tuomiota en juurikaan pelännyt synnytystä, mutta sen jälkeen synnytys alkoi pelottaa. Miten sellaisen jättivauvan saisi puskettua ulos?!

Lasketun päivän lähestyässä tulin koko ajan levottomammaksi, koska mitä enemmän päiviä tulisi sitä isommaksi sikiö kasvaisi. Pari päivää ennen laskettua aikaa otimme saunan ja seksin käynnistysavuksi. Kävikin niin, että pari tuntia seksin jälkeen illalla klo 11 maissa tuli ensimmäinen kipeä supistus. Kävin vessassa supistuksen jälkeen ja siinä pyyhkiessä paperiin jäi limatulppa. Supistukset alkoivat tulemaan heti suht säännöllisenä noin 10 min välein ja koko yö meni niitä vastaanottaessa välillä jumppapallon päällä keinutellen ja välillä sohvalla maaten. Mies heräsi noin neljän maissa kirjaamaan supistusvälejä ylös. Aamulla lähdimme klo 7 maissa sairaalaan tarkistamaan tilannetta. Kohdunkaula oli hävinnyt, mutta muuten olin vasta sormelle auki. Olin pettynyt ja ei auttanut kuin lähteä takaisin kotiin. Yritin saada nukuttua supistusten välissä, koska olin niin loppu valvotusta yöstä. Vaikeata se oli, mutta aina välillä onnistuin torkahtamaan. Kävi kuitenkin niin, että aina makuulla ollessa supistusten väli piteni yli kymmeneen minuuttiin ja yritin mahdollisimman vähän olla makuuasennossa, koska tiesin, että synnytys ei etenisi silloin niin nopeasti. Muuten supisteli alle 10 min välein.

Olin ajatellut etukäteen, että olen oikein aktiivinen synnyttäjä ja paljon liikkeessä, jotta synnytys nopeutuisi ja esim painovoima tekisi tehtävänsä. Kävi kuitenkin niin, että en juurikaan pystynyt liikkumaan, koska ilmeisesti vauvan pää painoi lonkkaani. Kävimme päiväsellä miehen kanssa pikkukävelyllä ja sekin oli ihan tuskaa.

Illalla kuuden jälkeen soitin sairaalaan ja kysyin voidaanko tulla jo. He vastasivat, että jos en enää kestä olla kotona, niin voi lähteä sairaalaan. Olisin kyllä kestänyt, mutta koko päivän tullut vereslimainen vuoto vähän stressasi minua. Se on kuulemma normaalia, mutta silti se vaivasi. Olimme ennen seitsemää sairaalassa ja tarkistuksessa kävi ilmi, että olin jo 5cm auki ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Se oli niin jännä tunne ajatella, että se on menoa nyt. Kohta meillä on oma poika sylissä :).

Olin valmistautunut synnytykseen hyvin etukäteen ja tehnyt päätöksen lääkkeettömästä synnytyksestä. Tutkin asiaa paljon ja valitettava totuus on se, että epiduraali + muut lisäävät komplikaatioiden riskiä. Sivumennen huomautettuna asiasta vaan puhutaan melko vähän, mikä on ihmeellistä. Lopulta päädyin ottamaan ilokaasua (läkkeeksi kait luetaan) ja aquarakkuloita (steriili vesi, joka pistetään selkään ihon alle). Ilokaasun hengittämisessä olin huono ja en aina pystynyt hengittämään sitä voimakkaiden supistusten takia. Se oli kuitenkin sellainen henkinen tuki. Aquarakkuloiden laittaminen sattui tajuttoman paljon ja ne helpottivat kipua ehkä hieman. Ai niin, ääntä käytin myös kivunlietivykseen. Synnytyslauluksi sitä kai voisi kutsua ja siis sellaisia matalia oo ja aa-äänteitä päästelin aina supistuksen tullessa. En mitenkään olisi pystynyt olla hiljaa, vaan ääntely oli aivan must. Ponnistusvaiheessa en enää äännellyt vokaaleja vaan se oli suurin piirtein sellaista karjumista ;).

Aika alkuvaiheessa kävin synnytyssalissa myös suihkussa, joka myös helpotti vähän kipua (olin myös kotona käyttänyt suihkua kivunlievityksenä. Ainut vaan, että lonkkakipu pakotti aika pian lopettamaan suihkuttelun, koska en pystynyt seisomaan. Synnytys menikin pitkälti kylkiasennossa maatessa. Mies yritti välillä hieroa selkääni, mutta en sietänyt hänen kosketustaan. Meillä auttoi se, että aina suoistuksen tullessa puristin hänen kättään niin lujaa kuin pystyin. Hänen pitikin olla vierelläni koko ajan ja hyvä, että edes vessassa päästin häntä käymään.. Supistukset olivat koko ajan hyvin kivuliaita, mutta loppua kohden supistukset voimistuivat entisestään ja ne alkoivat olemaan sietämättömiä. Lopussa jopa kouristelin, jota itse pelästyin. Kätilö kuitenkin kertoi, että se kuuluu asiaan, kun vauva kohtu puristaa vauvaa oikeaan asentoon. Kun kohdunsuu oli auki 8cm, aloin jo olemaan niin loppu, että mietin epiduraalin ottamista. Kätilö sanoi, että se voidaan antaa, jos haluan. Mies tsemppasi olemaan ottamatta sitä ja lopulta sitten en jatkoin ilman. Jälkikäteen kätilö sanoi, että monilla tulee se 8cm epäusko ja siitä kun selviää, niin helpottaa. Väsymys oli myös ihan kauhea. Ajattelin koko synnytyksen ajan, että voi kun pääsisi vaan nukkumaan.

Se oli uskomaton fiilis, kun kätilö sanoi, että kohtu on täysin auki ja saa alkaa ponnistamaan. Itselläni tuntui siltä, että olisi voimakas ulostustarve. Ensimmäisellä ponnistuksellä sikiökalvot puhkesivat ja vedet hulahtivat lattialle. Muutamalla seuraavalla ponnistuksella vauvan pää kävi näyttäytymässä emättimen suulla, mutta hävisi aina pois. Siinä vaiheessa olin paniikissa, kun luulin, että vauva jäi kiinni eikä mahtunut tulemaan (se oli etukäteen suurin pelkoni, että vauva jäisi synnytyskanavaan jumiin etenkin kun häntä epäiltiin isokokoiseksi). Jälkikäteen kuulin , että vauva vaan tekee tilaa tuolla tavalla ja käy kurkistamassa välillä, ettei paikat repeäisi niin pahasti. Neljännellä ponnistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaihe kesti 19 minuuttia, joka on kuulemma ensisynnyttäjälle suht lyhyt aika.  Lopputuloksena oli 51cm pitkä ja 3,8 kiloa paiva täyden 10 pisteen poikavauva. Niin ne ennustukset pitävät paikkansa ;).

Kuulimme synnytyksen jälkeen, että sairaala oli mennyt sulkuun juuri meidän tulomme jälkeen. Aika harvinaista, mutta välillä niin käy. Sain kätilöiltä kesken synnytyksen ja synnytyksen jälkeen todella paljon positiivista palautetta ja he kertoivat, että hekin saivat voimia synnytyksestäni, koska kaikki meni niin luonnollisella tavalla ja oppikirjan mukaisesti. Olin kuulemma urhea ja luonnollisia synnytyksiä ei enää nykyään ole  niin usein. Kerran he koittivat puuttua synnytyksen kulkuun ja kysyivät saako he puhkaista sikiökalvot. Se kuulemma olisi nopeuttanut synnytystä, mutta supistukset olisivat voineet voimistua. Olin niin loppu, että kieltäydyin, koska en pystynyt edes ajattelemaan enempää kipua. Sairaalassa ehdimme olemaan noin 5,5 tuntia, kun vauva oli sylissä. Itsekin annoin täydet 10 pistettä synnytyskokemukselleni ja sain juuri sellaisen synnytyksen kuin toivoinkin.

Vielä tuosta lääkkeettömästä synnytyksestä sen verran, että keneltäkään en etukäteen saanut tukea siihen. Aina kun joku kysyi miten aion synnyttää ja kerroin, että haluaisin luonnollisen synnytyksen, minulle suorastaan naurettiin päin naamaa ja sanottiin, että en pysty siihen. Itse en mitään sädekehää pääni päälle halua tavastani synnyttää eikä se tee minusta parempaa ihmistä, vaan tutkittuani asiaa siihen oli selkeä syy; halusin minimoida kaikki riskit. Ajattelin, että mitkään fyysiset tuskat eivät ole verrattavissa lapsettomuudesta johtuviin henkisiin tuskiin. Ja niinhän se on. Harmi vaan, että kukaan ei tukenut minua päätöksessäni (paitsi mies), sillä se vähän horjutti kyllä itseluottamustani ja ajattelin, että ehkä jo synnyttäneet ovat oikeassa ja en siihen pysty. Mutta lopulta selvisin voittajana ja se ajatus auttoi, että miljoonat naiset ovat kautta aikain synnyttäneet ilman puudutuksia ja selvinneet siitä, miksen siis minäkin.

Pojasta ja meidän alkutaipaleesta kerron omassa postauksessaan.