Iso maha?

Monilta olen kuullut jo viikkoja sitten, että onpa sulla iso maha. Olen kuitannut kommentit nauraen, että kait sieltä syntyy joku jättiläinen. Maha on ihan virallisestikin iso, tai ainakin sf-mitta oli keskikäyrän yläpuolella neuvolassa kolmisen viikkoa sitten. Nyt tämä mahakommentointi on kuitenkin alkanut minua häiritsemään. Varsinkin nyt viikon sisään on ollut eri tilaisuuksia, joissa on ollut supermamoja (useita lapsia itsellään) paikalla ja olen useamman suusta kuullut, että onko teille tulossa kaksoset ja että onpa iso maha viikkoihin nähden.

Onko mahani tosiaan epänormaalin iso?! Ja mitä se tarkoittaa? Kohtuni on vielä taaksepäin kallistunut, joten miksi maha on niin iso? Tuollainen kommentointi alkaa herkästi mietityttämään tällaista ensiodottajaa (varsinkin hysteeristä sellaista), joten onko se ihan välttämätöntä!? Olen pohtinut, että ehkä tuo mahan koko voi selittää kovia kipujani. Jos ne ovatkin tulleet näin aikaisin juuri siksi, että maha on kasvanut isoksi aikaisin. En tiedä. Onneksi minulla on neuvolalääkäri maanantaina, niin pääsen kyselemään mieltä askarruttavista asioista.

Häpyluukipuja on ollut edelleen, mutta nyt on ehkä hieman parempi jakso menossa. Lenkit on kyllä lenkkeilty, mutta normaali kävely on ollut astetta helpompaa. En enää edes odota/toivo, että ne kokonaan poistuisivat ja pääsisin taas lenkille. Näin ainakin monet samasta vaivasta kärsineet ovat sanoneet. Ei voi mitään. Täytyy yrittää keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikkua.

Kävin tällä viikolla jo toisen kerran sokerirasitustestissä (suvussa rasitetta) raskauden aikana. Tulokset olivat jälleen erinomaiset. Hyvä niin. Jännä juttu, että monet inhoavat sitä testiä ja suhtautuvat siihen todella negatiivisesti. Monet eivät kait pidä siitä siksi, että testissä juotava litku on heidän mielestään pahanmakuista. Minä taas itseasiassa pidän siitä. Se maistuu ihan Juissin sekamehulta, paitsi että triplasti makeammalta. Nam!

Olin vaatekutsuilla viikonloppuja ja ostin ensimmäiset vauvanvaatteet. Pienet housut ja potkupuvun. Tänään hain netissä äitiysavustusta (pakkauksen) ja lapsilisää. Näin pitkällä me jo ollaan. Uskomatonta ja outoa.

Ystäväpiirissäni muuten kaikki ovat raskaana tai juuri saaneet lapsen. Osa jo toisella kierroksella, mutta monet vasta ensimmäisellä. Melkein kaikilla on omien kertomuksiensa mukaan tärpännyt heti. Kaikki ovat ylpeyttä äänessään tuoneet heti plussauutisen kerrottuaan esiin, että kuinka ensimmäisestä tai toisesta kerrasta tärppäsi. Monet ovat kysyneet myös minulta suoraan, kuinka kauan yritimme. Kiusallista! Vastaukseni ovat olleet ympäripyöreitä. Minä itse haluan valita henkilöt keille kerron ongelmistamme, eikä niin että ihmiset tunkeilevilla kysymyksillä pakottavat niistä kertomaan. Miksi naisten ylipäätään pitää kilpailla keskenään, kuinka nopeasti lapsi on saatu alulle? Mitä se helvetti kuuluu kenellekään kuinka kauan peittoja heiluttelimme ennen kuin tulosta syntyi ja ylipäätään, että sitä ei syntynyt kuin yhden kerran ja sekin johti itkuun. Miten tuollaiset heti raskaaksi ensimmäisestä kerrasta -jutut edelleen korvantavatkin sisintäni? Miksi edes välittän niistä? Olen vilpittömän onnellinen aina, kun pitkään raskautta toivoneet plussaavat, mutta tuo toinen ääripää saa vaan jotain läikähtämään sisälläni. Edelleen. 

Toinen juttu, että nyt jo, vaikka edes ensimmäistä ei ole vielä saatu pihalle, niin useat jo kyselevät, koska toinen. WTF? Ensinnäkin yksityisasia ja toisekseen saitaisiinko kiitos nauttia ensimmäisestä ennen kuin taas palaamme siihen pettymysten, epätoivon ja toivon vuoristorataan. Ihmiset, eikö ne mitään ajattele!

Rakenneultraa ja kipuja

Viime viikolla oli huikean jännittävä rakenneultra. Se meni kaikin puolin hyvin ja oli ihana nähdä pikkuista pitkästä aikaa (viimeksi nt-ultrassa vko 12). Kätilö ei juurikaan kommentoinut mistään muuta kuin, että kaikki näytti normaalilta. Ihanaa, kaikki siis ok so far. Sukupuoli varmistui pojaksi, mikä oli ollut meillä tiedossa ihan ensimmäisistä ultrista saakka. Meidän pieni poikamme <3

Nyt on ollut pari kolme (tai ehkä neljä) viikkoa sellaisia, että en ole juurikaan päässyt lenkkeilemään. Se ei vaan useimmiten tunnu hyvältä (häpyluuliitoskipua tai vatsaan tuntuu ikävältä) ja joudun palaamaan takaisin/tekemään lyhyemmän lenkin. Tämä on hiukan ahdistavaa, sillä liikunta on minulle henkireikä ja ihan välttämätön osa arkeani. Työpäivän jälkeen illat ovatkin siis kuluneet hyvin pitkälti sohvalla leväten ja pieniä käpyttelylenkkejä tehden.  Mieli kaipaisi enemmän ulos ja luontoon. Pakko kuitenkin kuunnella tuntemuksia ja mennä niiden mukaan.

Häpyluuliitoskipua on ollut enemmän ja vähemmän viime aikoina. Toissapäivänä esimerkiksi ko.liitoskohta oli niin kipeä, että en pystynyt illalla kävelemään yhtään. Kävelemään siis edes kotona. Aina, kun oikea jalkani nousi lattiasta, jouduin äännähtämään kivusta, niin paljon se vihloi/sattui. Tiedostan häpyluuliitoksen kivun useimpina päivinä, mutta ei se vielä noin pahaksi ole aikaisemmin yltynyt. Aikaisemmin se on estänyt minua lenkkeilemästä, mutta nyt se esti minua kävelemästä.

Eilen olin neuvolassa ja kysyin siellä tuosta häpyluulitoskivusta ja siitä, onko se normaalia tässä raskauden vaiheessa. Neuvolatäti sanoi, että yleensä se tulee vasta myöhemmin, mutta voi joillakin tulla myös tässä vaiheessa (väärä vastaus hysteerikolle). Great, ei helpottanut oloa. Heti tulee mieleen, että ei kai paikat vielä ole avautumassa tms. Pakko uskoa, että se on normaalia ja kuuluu asiaan.

Sattui muuten omituinen juttu neuvolassa. Juteltiin siinä niitä näitä, kun yhtäkkiä maistoin veren maun suussani. Nousin ja menin lavuaarille katsomaan peilistä tuleeko nenästäni verta. Tuli ja paljon. Sitä tuli ihan virtanaan ja se oli puhdasta verta. Niin outoa, mitä raskaus voikaan kropalle tehdä. Minulla ei ole ikinä edes lapsena tullut verta nenästä. Raskaana olevilla kuulemma tuollaista voi sattua limakalvojen kuivuudesta johtuen (tai jostain muusta sellaisesta). Mitähän kaikkea tässä vielä voi odottaa?!

Osittain tuosta nenäverenvuodosta johtuen mittasimme hemoglobiinin, joka oli 120. Se on laskenut muistaakseni 143:sta jo noin paljon ja lähiaikoina se voi laskea vieläkin (veri laimenee). Arvoa tullaan jatkossa seuraamaan ja jossain vaiheessa on varmaan mietittävä rautalisien syömistä. Toivottavasti ei tarvitsisi niitä aloittaa. Ne kuulemma tukkii mahan ja sitä en missään nimessä haluaisi, maha kun on muutenkin kovalla näin raskaana. Täytyy yrittää ruokavalion kautta parantaa tuota arvoa.Neuvolassa oli muuten kaikki ok. Sydänäänet ja liikkeet hyvät. Verenpaine pysynyt samana, mutta painoa oli tullut yhteensä viitisen kiloa lisää raskauden alusta. Mielestäni ihan ok, eikä neuvolatätikään kommentoinut sitä mitenkään.

Pikku hiljaa pelot alkavat hellittää. Edelleen kuitenkin raskaus tuntuu ihan utopistiselta. Vaikka maha on jo iso ja vauva potkii, niin silti sitä vaan on vaikea uskoa, että siellä oikeasti asustaa meidän pieni poikamme. Jo nelisen kuukauden kuluttua hän voi olla täällä ja siten meidän suurin haaveemme voi toteutua. Se haave, jonka vuoksi olen tuhannet itkut itkenyt ja jonka vuoksi sydämeni on ollut tuskasta vereslihalla.

Lisbet rv 22+ 


 

Monotusta ohimoon

Tämä viikko on ollut hyvin hektinen ja kiireinen töiden puolesta. Mieskin on ollut paljon reissussa ja siten viikko on ollut myös ikävän täyttämä. Mies yllätti minut iloisesti pari päivää sitten reissusta kotiin tullessaan tuomalla minulle tuliaisina kolmen kaverin valkosuklaa-vadelma -jäätelöä (suosikkiani) ja vauva-lehden. Mun ihana mies! Minulla ei ole käynyt edes mielessä alan lehtien ostaminen, sillä en vaan ole ajatellut niiden olevan ajankohtaisia. Nyt kuitenkin olen lukenut lehteä innolla. Tuskin minusta kuitenkaan lehden vakio-ostajaa tulee. Ainakaan vielä.

Illalla menimme aikaisin sänkyyn ja mies pisti päänsä vatsalleni: Näin hän tekee usein ja kuuntelee mahasta kuuluvia ääniä ja juttelee vauvalle. Pian hän sai potkun suoraan ohimoonsa. Vauva selkeästi halusi viestittää, että "pois isi häiritsemästä ja anna mun nukkua". Mikä ihana hetki.

Tällä viikolla selkeitä ja voimakkaita potkuja on tuntunut useamman kerran käteen. En tiennyt, että se näin aikaisin on jo mahdollista. Luulin, että vasta lähempänä viimeistä raskausneljännestä potkut tuntuvat myös ulospäin.

Tosiaan tämä viikko on ollut hyvin raskas töissä. Todella kiireinen ja en ole juuri muuta ehtinyt, kun juosta kokouksesta toiseen. Ylityötunteja on kertynyt kuusi pelkästään tällä viikolla. Vatsa on ollut outo nyt muutaman päivän. Sellainen pinkeä pallo ja minusta on tuntunut kuin sitä pitäisi kannatella kävellessä. Luulin, että se on ihan normaalia. Eilen sitten googletin asiaa ja sieltä löytyi useitakin keskusteluja aiheesta. Monet kertoivat levon auttavan asiaan ja monet olivat jopa olleet saikulla asian takia. Sitä en tiedä tekivätkö he fyysistä vai henkistä työtä. Aika huolestuttaviakin kommentteja siellä oli tyyliin "se on supistelua", mutta tiedä sitten (googlettaminen on aina tosi järkevää, varsinkin jos haluaa huolestuttaa itseään). Tulin joka tapauksessa siihen lopputulokseen, että ehkä minun kannattaisi yrittää höllätä tahtia hieman työpaikalla.Ylitöitä en tee ainakaan enää yhtään.

Viime viikonloppuisten liitoskipujen (?) ja nyt tämän mahan pinkeyden myötä olen herännyt ajattelemaan, että mitä jos en pystykään olemaan loppuun asti töissä. Olen koko ajan ajatellut, että saikkuja ei tule ja loppuun asti tulen työskentelemään. Mutta sehän ei ole minusta kiinni ollenkaan. Tässä voi tapahtua mitä vain ja koeputkilapsiin liittyy esim. ennenaikaisuuden riski. Olen ollut todella tunnollinen työntekijä ja usein olen sivuuttanut oman hyvinvointini työn takia ja joustanut monissa asioissa, joissa ei tarvitsisi. Nyt kuitenkin täytyy oikeasti ajatella omaa ja vauvan hyvinvointia. Minun pitää pystyä sanomaan tarvittaessa esimiehelleni, että en pysty enää samaa tahtia työskentelemään ja työtäni pitää keventää. Se tulee olemaan vaikeaa, mutta pakko se on tehdä, jos tarve vaatii. Täytyy kiinnittää myös entistä enemmän huomiota lepäämiseen ja rauhoittumiseen myös työajan ulkopuolella. Ainakin mies saa tehdä (vieläkin) enemmän kotitöitä kuin ennen ;).

Näihin tunnelmiin jään nauttimaan tästä sateisesta päivästä ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään.


Lisbet 19+3

Potkut

Ensimmäiset potkut tuntuivat pari viikkoa siten perjantaina (rv 16+1). Jo viikkoa aikaisemmin tunsin kuplivaa tunnetta usein iltaisin sängyssä maatessani, ja mietin voisivatko ne olla niitä. Mutta tuona perjantaina ei ollut enää epäselvyyttä, oliko vai eikö. Niin selkeitä "muksautuksia" sain mahaani luennolla istuessani. Tuon perjantain jälkeen niitä on tuntunut joka päivä ja ne ovat olleet hyvin hentoja. Joinain päivinä on tullut vain muutama muksautus, ja pankiikkihan heti on nostanut päätään, että miksi ei enää tunnukaan mitään.

Nyt viikonlopun aikana potkut ovat alkaneet voimistua. Vauvan voimat selkeästi kasvavat :). Potkut yleensä ottaen ovat todella loistava juttu (paitsi silloin kun niitä tulee harvakseltaan), sillä ne rauhoittavat mieltä hurjasti, kun joka hetki ei tarvitse miettiä, onko vauva elossa vai ei.

Viikonloppuna olimme vanhempieni luona käymässä. Äitini on hurjan innoissaan tulevasta lapsenlapsesta ja hän on ostanut vauvanvaatteita jo paljon. Koskahan itse pystyn menemään shoppailemaan vauvan vaatteita ja -tarvikkeita?! Tuntuu, että en vielä aikoihin. Muistan kuinka edellisessä raskaudessani sydämeni oli pakahtua rakkaudesta sitä pientä alkiota kohtaan. Joka päivä sanoin miehelle, että en malta odottaa sitä, että saan hänet syliini. Se rakkauden määrä oli jotain käsittämätöntä. Nyt en tunne mitään. Tottakai haluan tämän lapsen syntyvän enemmän kuin mitään muuta. Olen valmis tekemään sen eteen mitä tahansa, mutta vauva ei ole minulle vielä todellinen, sillä en pysty kuvittelemaan häntä. En pysty näkemään sitä, että hän vielä joskus on sylissäni.

Ehkä se on mielen keino suojautua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Koko ajan ajattelen, että ehkä sitten kun potkut tuntuvat, niin mielikin alkaa elämään mukana odotuksessa. Tai sitten rakenneultran jälkeen. Tai sitten niillä viikoilla, kun vauvalla on jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Tai sitten... Siitä olen varma, että jonain päivänä. Ihan varmasti jossain vaiheessa annan itselleni luvan rakastaa tätä pientä ilman, että joka sekunti pelkään, että menetän hänet.

Viikonloppuna alkoi myös järjettömät kivut oikealla puolella. Ensin tuntui siltä, että oikeanpuoleinen munasarjani olisi ikään kuin paineen alla, mutta sitten kipu alkoi levitä koko oikealle puolelle. Kipu tuntui todella voimakkaana seisomaan noustessa ja  minun oli vaikea kävellä. Vieläkin vähän tekee kipeää. Epäilen, että kysymyksessä olivat liitoskivut. Vai onko oikea termi häpyliitoskivut. En tiedä.

Tuntuu siltä, että kun yhdestä raskausvaivasta pääsee, niin seuraavaa pukkaa. En siinä mielessä valita, että olen itse valmis kestämään minkälaista kipua tahansa ja otan vastaan kaiken mitä tulee vastaan, mutta raskasta on, kun ei tiedä kuuluvatko ne asiaan. Tulee hirveä huoli aina vauvasta, että mitä jos nyt sitä ja tätä. Kai se on sitten tätä kun on ensiodottaja. Varsinkin tällainen lapseton, keskenmenon kokenut ensiodottaja.

Juttelin juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa näistä kivuista ja hän kertoi, että hänelläkin oli ollut todella kivulias raskaus. Hän tsemppasi minua, että hän voi sanoa nyt vauvan saaneena, että ne kaikki kivut olivat vauvan arvoisia, vaikka odottaessa ei siltä tuntunut. Hän tuli raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä. Tuohon kilpistyy meidän ajatusmaailmojemme erot. Minä en ajattele, etteivätkö nämä kivut olisi kaiken sen arvoista. Minä tiedän sen, että mitä kipuja ikinä tähän raskauteen liittyisikään, kaikki ne ovat vauvan arvoisia. Minä olen valmis kestämään mitä tahansa. Siinä me lapsettomat eroamme huomattavasti helposti raskaaksi tulleista. Tai ainakin minä eroan. Minä tiedän kuinka kipeää tekee ajatus, että ei ehkä ikinä tule saamaan omaa lasta. Minä olen käynyt niin syvissä vesissä sen ajatuksen kanssa. Minä tiedän, että mitkään tämän maailman fyysiset kivut eivät ole kovempia kuin se henkinen kipu, miltä ajatus loppuelämästä ilman omaa lasta tuntuu. 
 
Maha muuten on ottanut viikon sisään todella ison spurtin. Oikeasti näytän jo odottajalta. Kuinka outoa se on, että ihmiset tulevat kyselemään, että milloin vauva syntyy jne. Sitten ne vielä onnittelevat. Tunnen itseni vähän vaivautuneeksi tuollaisissa keskusteluissa. Ja minä kun harvemmin olen mistään vaivautunut..

Tulin hiljattain tässä kaapista ulos raskauteni kanssa. Sen kertomisesta lisää myöhemmin.

Lisbet

Huojennus

Kaikki hyvin. Sydänäänet kuuluivat.

Tutkimukset (neuvolat, ultrat) ovat minulle todella iso henkinen ponnistus. Etukäteen on vaikea nukkua ja asiaa täytyy prosessoida (mielikuvaharjoittelu) paljon ennen h-hetkeä. Olin taas aivan hermona ennen tutkimuspöydälle menemistä. Sen jälkeen, kun neuvolatäti sai sydänäänet kuuluviin, minun täytyi vielä monta kertaa kysyä, että ovatko ne varmasti vauvan äänet. Vai kenties minun sykkeeni. Neuvolatäti oli ihan varma, että ne olivat vauvan. Tämän kuultuani minä tietenkin itkin. Ja vuolaasti siitä huojennuksen tunteesta, joka valtasi minut sillä hetkellä. En yhtään tykkää itkeä muiden edessä, mutta toisaalta siihen alkaa jo vähän tottua, sillä niin monet kyyneleet olen kyynelehtinyt usean eri hoitohenkilön edessä tämän lapsettomuusprosessin aikana.

Itkemiseni oli hyvä aasinsilta pelkoihini ja huoliini. Kerroin, että en yhtään osaa ajatella, että meille olisi vauva tulossa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. En pysty näkemään sitä hetkeä, että meillä oikeasti olisi lapsi jo puolen vuoden päästä. Neuvolatäti oli hyvin empaattinen ja ymmärtäväinen ja kysyi, haluaisinko mennä esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Täytyy miettiä sitä asiaa. Jotenkin tämä arki on nyt vain niin haasteellista töiden sumplimisen kanssa (kiire), että en tiedä pystynkö ajallisesti sellaiseen sitoutumaan.

Ehkä nyt odottelen vielä hetken esim. potkuja, ja katson alkaako asia konkretisoitua enemmän sen jälkeen. Toivottavasti mielikin rauhoittuu sitten. Toivottavasti.

 

Jännitys

Ihan kohta on taas rutiinineuvolakäynti. Ja mua jännittää ihan yhtä paljon kuin joka kerralla aikaisemminkin. Neljä viikkoa edellisestä kerrasta, kun vauvan tilasta on saatu elonmerkkejä (nt-ultra) ja tässähän välissä on voinut tapahtua vaikka mitä.

Kuinka taas kerran pystyn nousemaan siihen tutkimuspöydälle.

Onpa siitä kulunut aikaa..

..kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ja toisaalta ei niin mitään.

Ensimmäisen verenvuodon jälkeen, tuli myös toisen kerran verta. Huomasin tämän heti töihin tullessani ja saman tien lähdin itkien kotiin. Ajattelin mielessäni, että jos kerran vuodosta selvisin, en enää toistamiseen selviä säikähdyksellä. Ja taas lähdimme miehen kanssa ultraan. Ja lopputulos oli, että kaikki oli kunnossa eikä selittävää tekijää löytynyt tälläkään kertaa. 

Molemmissa verenvuotoultrissa saimme ajan klinikkamme lääkärille, joka ei ollut omamme. Jälkimmäisellä kerralla tämä lääkäri oli jopa vielä tylympi kuin ensimmäisellä kerralla, ja suurin piirtein syyllisti meitä, kun tulimme, vaikka kaikki on hyvin. Hän selitti, että verta nyt vaan voi vuodella aina silloin tällöin. Todella tympeä lääkäri. Lapsettomuusklinikalla töissä eikä ymmärrä, että me emme ole tavallisia odottajia! Enkä usko, että hirveästi poikkean edes muista lapsettomista odottajista (eikö ole hyvä termi?). Ihmettelen sitä, että kun maksamme sen 130€/kerta 10 minuutin ajasta, niin luulisi, että he ovat vain tyytyväisiä. Emme myöskään vieneet keneltäkään "oikeasti aikaa tarvitsevalta" aikaa, sillä ko. lääkärillä oli tyhjää ja tuskin se siitä olisi mihinkään täyttynytkään niin lyhyessä ajassa. Useita tuhansia euroja klinikalle rahaa syytäneenä todellakin odotamme rahallemme vastinetta ja asianmukaista palvelua. No, hänelle toivottavasti meidän ei ikinä enää tarvitse mennä. Olin myös omaan lääkäriimme spostitse yhteydessä ja hän oli todella ymmärtäväinen ja empaattinen. Klinikalla olemme saaneet yleensä loistavaa palvelua eikä minulla muuten ole ollut mitään valitettavaa.

Sen koommin verta ei ole tullut. Toivon, ettei tulekaan.

13. viikolla meillä oli nt-ultra. Siellä turvotukseksi mitattiin 1,6, kun alle 3 on "normaali". Jotenkin olin kuitenkin tuosta turvotuksesta huolissani ja kyselin kätilöltä, että näkisikö hän lopputulostamme koneelta. Niskaturvotusta ennen otetaan siis verikokeet ja ultran seurauksena saatu niskaturvotus yhdistetään verikokeen tuloksiin, jolloin saadaa riskiluku (vaikka niskaturvotusta ei olisi yhtään, voi riskiluku olla silti suuri verikokeiden perusteella ja toisinpäin). Kätilö kertoi, ettei näe vielä tuloksia, vaan ultran tulokset yhdistetään verikokeiden tuloksiin myöhemmin ja saan tiedon postitse muutaman viikon sisällä. Olin ihan surkeana, että kait se täytyy sitten odotella vain siihen asti. Menin takaisin töihin ja kävi niin, että tämä ihana kätilö soitti minulle vielä samana päivänä ja kertoi, että hän oli nähnyt tuloksemme koneelta ja ne olivat normaalit. Kertoi vielä, että olin näyttänyt niin surkealta, että hänen oli pakko soittaa minulle. Voi, kuinka ihana kätilö. Kiittelin häntä vuolaasti ja kerroin, kuinka kiitollinen olin hänen soitostaan.

Mitään takeita terveestä lapsestahan nuo tulokset eivät anna, mutta tottakai se aina vähän helpottaa. Toisaalta vaikka olisimme saaneet tietää odottavani downia, olisimme silti pitäneet lapsen. En tiedä, oliko tuohon seulontaan osallistuminen ollenkaan järkevää. Jos vielä joskus meille suodaan useampia lapsia, niin kyllä mietin tarkkaan seulontoihin osallistumista. Ne, kun eivät takaa mitään, mutta voivat aiheuttaa vain turhaa huolta.

Pelot ovat edelleen läsnä. En ole kertonut raskaudestani kuin ihan muutamille lähipiirini ihmisille ja koko ajan venytän julkituloa. En vain pysty. Tämä kaikki varmasti kuulostaa täysin naurettavalta jonkun (lue: useampien) korvaan, mutta jos ei ole lapsettomuudesta tai keskenmenoista kärsinyt, ei voi ymmärtää. Ei edes tarvi ymmärtää. 

Meillä on ollut remonttiprojektia nyt monena viikonloppuna peräkkäin. Se on ollut hyvä syy olla käymättä missään ;). Maha alkaa olla jo sen näköinen, että vaikea tätä on enää kauaa pitää salassa.

Ai niin, päätä on särkenyt julmetusti jo viidettä viiikkoa putkeen. Se on vähän ikävämpi raskausoire, kun se haittaa työntekoa aika merkittävästi. No, ainakin pahoinvointi on vähentynyt noin viikko sitten. Toisaalta eilen illalla oli taas kuvotusta, että josko se palailee takaisin aina välillä.

Tällä hetkellä monella bloggaajalla on ivf-hoidot menossa, toivon niin paljon onnistumisia.

Lisbet
rv 15+1