Monotusta ohimoon

Tämä viikko on ollut hyvin hektinen ja kiireinen töiden puolesta. Mieskin on ollut paljon reissussa ja siten viikko on ollut myös ikävän täyttämä. Mies yllätti minut iloisesti pari päivää sitten reissusta kotiin tullessaan tuomalla minulle tuliaisina kolmen kaverin valkosuklaa-vadelma -jäätelöä (suosikkiani) ja vauva-lehden. Mun ihana mies! Minulla ei ole käynyt edes mielessä alan lehtien ostaminen, sillä en vaan ole ajatellut niiden olevan ajankohtaisia. Nyt kuitenkin olen lukenut lehteä innolla. Tuskin minusta kuitenkaan lehden vakio-ostajaa tulee. Ainakaan vielä.

Illalla menimme aikaisin sänkyyn ja mies pisti päänsä vatsalleni: Näin hän tekee usein ja kuuntelee mahasta kuuluvia ääniä ja juttelee vauvalle. Pian hän sai potkun suoraan ohimoonsa. Vauva selkeästi halusi viestittää, että "pois isi häiritsemästä ja anna mun nukkua". Mikä ihana hetki.

Tällä viikolla selkeitä ja voimakkaita potkuja on tuntunut useamman kerran käteen. En tiennyt, että se näin aikaisin on jo mahdollista. Luulin, että vasta lähempänä viimeistä raskausneljännestä potkut tuntuvat myös ulospäin.

Tosiaan tämä viikko on ollut hyvin raskas töissä. Todella kiireinen ja en ole juuri muuta ehtinyt, kun juosta kokouksesta toiseen. Ylityötunteja on kertynyt kuusi pelkästään tällä viikolla. Vatsa on ollut outo nyt muutaman päivän. Sellainen pinkeä pallo ja minusta on tuntunut kuin sitä pitäisi kannatella kävellessä. Luulin, että se on ihan normaalia. Eilen sitten googletin asiaa ja sieltä löytyi useitakin keskusteluja aiheesta. Monet kertoivat levon auttavan asiaan ja monet olivat jopa olleet saikulla asian takia. Sitä en tiedä tekivätkö he fyysistä vai henkistä työtä. Aika huolestuttaviakin kommentteja siellä oli tyyliin "se on supistelua", mutta tiedä sitten (googlettaminen on aina tosi järkevää, varsinkin jos haluaa huolestuttaa itseään). Tulin joka tapauksessa siihen lopputulokseen, että ehkä minun kannattaisi yrittää höllätä tahtia hieman työpaikalla.Ylitöitä en tee ainakaan enää yhtään.

Viime viikonloppuisten liitoskipujen (?) ja nyt tämän mahan pinkeyden myötä olen herännyt ajattelemaan, että mitä jos en pystykään olemaan loppuun asti töissä. Olen koko ajan ajatellut, että saikkuja ei tule ja loppuun asti tulen työskentelemään. Mutta sehän ei ole minusta kiinni ollenkaan. Tässä voi tapahtua mitä vain ja koeputkilapsiin liittyy esim. ennenaikaisuuden riski. Olen ollut todella tunnollinen työntekijä ja usein olen sivuuttanut oman hyvinvointini työn takia ja joustanut monissa asioissa, joissa ei tarvitsisi. Nyt kuitenkin täytyy oikeasti ajatella omaa ja vauvan hyvinvointia. Minun pitää pystyä sanomaan tarvittaessa esimiehelleni, että en pysty enää samaa tahtia työskentelemään ja työtäni pitää keventää. Se tulee olemaan vaikeaa, mutta pakko se on tehdä, jos tarve vaatii. Täytyy kiinnittää myös entistä enemmän huomiota lepäämiseen ja rauhoittumiseen myös työajan ulkopuolella. Ainakin mies saa tehdä (vieläkin) enemmän kotitöitä kuin ennen ;).

Näihin tunnelmiin jään nauttimaan tästä sateisesta päivästä ja siitä, ettei tarvitse tehdä mitään.


Lisbet 19+3

Potkut

Ensimmäiset potkut tuntuivat pari viikkoa siten perjantaina (rv 16+1). Jo viikkoa aikaisemmin tunsin kuplivaa tunnetta usein iltaisin sängyssä maatessani, ja mietin voisivatko ne olla niitä. Mutta tuona perjantaina ei ollut enää epäselvyyttä, oliko vai eikö. Niin selkeitä "muksautuksia" sain mahaani luennolla istuessani. Tuon perjantain jälkeen niitä on tuntunut joka päivä ja ne ovat olleet hyvin hentoja. Joinain päivinä on tullut vain muutama muksautus, ja pankiikkihan heti on nostanut päätään, että miksi ei enää tunnukaan mitään.

Nyt viikonlopun aikana potkut ovat alkaneet voimistua. Vauvan voimat selkeästi kasvavat :). Potkut yleensä ottaen ovat todella loistava juttu (paitsi silloin kun niitä tulee harvakseltaan), sillä ne rauhoittavat mieltä hurjasti, kun joka hetki ei tarvitse miettiä, onko vauva elossa vai ei.

Viikonloppuna olimme vanhempieni luona käymässä. Äitini on hurjan innoissaan tulevasta lapsenlapsesta ja hän on ostanut vauvanvaatteita jo paljon. Koskahan itse pystyn menemään shoppailemaan vauvan vaatteita ja -tarvikkeita?! Tuntuu, että en vielä aikoihin. Muistan kuinka edellisessä raskaudessani sydämeni oli pakahtua rakkaudesta sitä pientä alkiota kohtaan. Joka päivä sanoin miehelle, että en malta odottaa sitä, että saan hänet syliini. Se rakkauden määrä oli jotain käsittämätöntä. Nyt en tunne mitään. Tottakai haluan tämän lapsen syntyvän enemmän kuin mitään muuta. Olen valmis tekemään sen eteen mitä tahansa, mutta vauva ei ole minulle vielä todellinen, sillä en pysty kuvittelemaan häntä. En pysty näkemään sitä, että hän vielä joskus on sylissäni.

Ehkä se on mielen keino suojautua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Koko ajan ajattelen, että ehkä sitten kun potkut tuntuvat, niin mielikin alkaa elämään mukana odotuksessa. Tai sitten rakenneultran jälkeen. Tai sitten niillä viikoilla, kun vauvalla on jo hyvät mahdollisuudet selvitä. Tai sitten... Siitä olen varma, että jonain päivänä. Ihan varmasti jossain vaiheessa annan itselleni luvan rakastaa tätä pientä ilman, että joka sekunti pelkään, että menetän hänet.

Viikonloppuna alkoi myös järjettömät kivut oikealla puolella. Ensin tuntui siltä, että oikeanpuoleinen munasarjani olisi ikään kuin paineen alla, mutta sitten kipu alkoi levitä koko oikealle puolelle. Kipu tuntui todella voimakkaana seisomaan noustessa ja  minun oli vaikea kävellä. Vieläkin vähän tekee kipeää. Epäilen, että kysymyksessä olivat liitoskivut. Vai onko oikea termi häpyliitoskivut. En tiedä.

Tuntuu siltä, että kun yhdestä raskausvaivasta pääsee, niin seuraavaa pukkaa. En siinä mielessä valita, että olen itse valmis kestämään minkälaista kipua tahansa ja otan vastaan kaiken mitä tulee vastaan, mutta raskasta on, kun ei tiedä kuuluvatko ne asiaan. Tulee hirveä huoli aina vauvasta, että mitä jos nyt sitä ja tätä. Kai se on sitten tätä kun on ensiodottaja. Varsinkin tällainen lapseton, keskenmenon kokenut ensiodottaja.

Juttelin juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa näistä kivuista ja hän kertoi, että hänelläkin oli ollut todella kivulias raskaus. Hän tsemppasi minua, että hän voi sanoa nyt vauvan saaneena, että ne kaikki kivut olivat vauvan arvoisia, vaikka odottaessa ei siltä tuntunut. Hän tuli raskaaksi ensimmäisestä yrityksestä. Tuohon kilpistyy meidän ajatusmaailmojemme erot. Minä en ajattele, etteivätkö nämä kivut olisi kaiken sen arvoista. Minä tiedän sen, että mitä kipuja ikinä tähän raskauteen liittyisikään, kaikki ne ovat vauvan arvoisia. Minä olen valmis kestämään mitä tahansa. Siinä me lapsettomat eroamme huomattavasti helposti raskaaksi tulleista. Tai ainakin minä eroan. Minä tiedän kuinka kipeää tekee ajatus, että ei ehkä ikinä tule saamaan omaa lasta. Minä olen käynyt niin syvissä vesissä sen ajatuksen kanssa. Minä tiedän, että mitkään tämän maailman fyysiset kivut eivät ole kovempia kuin se henkinen kipu, miltä ajatus loppuelämästä ilman omaa lasta tuntuu. 
 
Maha muuten on ottanut viikon sisään todella ison spurtin. Oikeasti näytän jo odottajalta. Kuinka outoa se on, että ihmiset tulevat kyselemään, että milloin vauva syntyy jne. Sitten ne vielä onnittelevat. Tunnen itseni vähän vaivautuneeksi tuollaisissa keskusteluissa. Ja minä kun harvemmin olen mistään vaivautunut..

Tulin hiljattain tässä kaapista ulos raskauteni kanssa. Sen kertomisesta lisää myöhemmin.

Lisbet

Huojennus

Kaikki hyvin. Sydänäänet kuuluivat.

Tutkimukset (neuvolat, ultrat) ovat minulle todella iso henkinen ponnistus. Etukäteen on vaikea nukkua ja asiaa täytyy prosessoida (mielikuvaharjoittelu) paljon ennen h-hetkeä. Olin taas aivan hermona ennen tutkimuspöydälle menemistä. Sen jälkeen, kun neuvolatäti sai sydänäänet kuuluviin, minun täytyi vielä monta kertaa kysyä, että ovatko ne varmasti vauvan äänet. Vai kenties minun sykkeeni. Neuvolatäti oli ihan varma, että ne olivat vauvan. Tämän kuultuani minä tietenkin itkin. Ja vuolaasti siitä huojennuksen tunteesta, joka valtasi minut sillä hetkellä. En yhtään tykkää itkeä muiden edessä, mutta toisaalta siihen alkaa jo vähän tottua, sillä niin monet kyyneleet olen kyynelehtinyt usean eri hoitohenkilön edessä tämän lapsettomuusprosessin aikana.

Itkemiseni oli hyvä aasinsilta pelkoihini ja huoliini. Kerroin, että en yhtään osaa ajatella, että meille olisi vauva tulossa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. En pysty näkemään sitä hetkeä, että meillä oikeasti olisi lapsi jo puolen vuoden päästä. Neuvolatäti oli hyvin empaattinen ja ymmärtäväinen ja kysyi, haluaisinko mennä esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Täytyy miettiä sitä asiaa. Jotenkin tämä arki on nyt vain niin haasteellista töiden sumplimisen kanssa (kiire), että en tiedä pystynkö ajallisesti sellaiseen sitoutumaan.

Ehkä nyt odottelen vielä hetken esim. potkuja, ja katson alkaako asia konkretisoitua enemmän sen jälkeen. Toivottavasti mielikin rauhoittuu sitten. Toivottavasti.

 

Jännitys

Ihan kohta on taas rutiinineuvolakäynti. Ja mua jännittää ihan yhtä paljon kuin joka kerralla aikaisemminkin. Neljä viikkoa edellisestä kerrasta, kun vauvan tilasta on saatu elonmerkkejä (nt-ultra) ja tässähän välissä on voinut tapahtua vaikka mitä.

Kuinka taas kerran pystyn nousemaan siihen tutkimuspöydälle.